Riitan puutarha ja mummolan riepumatto

Tammikuu alkaa aina leppoisasti. Silloin on aikaa käsitöille, ulkoilulle ja kaikenlaiselle lomailulle kotipiirissä. Kevään töitä suunnitellaan, siementilauksetkin pitää tehdä. Jääkukat kimmelsivät museotalon ikkunoissa.

Helmikuussa hiihtelimme jälleen Ylläsjärven maisemissa, kymmenennen kerran.

Maaliskuussa nuoriso tyhjensi navetan vintin viimeistä osaa ja lattian rakennus alkoi.

Huhtikuussa esikoinen siirteli kaivurillaan pensaita

ja isäntä tyhjensi vanhimman, kaksi vuotta maatuneen kompostin kasvilavoihin.

Toukokuussa kunnostettiin raparperipenkki navetan seinustalla

ja pikkurenki auttoi esikoista sirkkelin perustuksissa.

Vanhan talon maalämpö asennettiin valmiiksi.

Nuoriso oli koko joukolla myös metsää istuttamassa.

Kesäkuussa iso kukkapenkki kutistui puolella

ja tytär istutti mummin opastuksella pikkurengin ja papan kanssa uuden aronia-aidanteen talojen välimaastoon.

Heinäkuun helteissä tytär ja pikkurenki saivat navetan vintin lattian valmiiksi

ja elokuussa osallistuimme eläkeläisten ryhmämatkalle Saarenmaalle.

Aroniarivistö oli jo hyvin kasvussa

ja kasvihuone tuotti edelleen runsaasti satoa.

Syyskuu oli marja-aikaa.

Lokakuussa tehtiin uusi kurkkulava

ja esikoisen sahalla oli käsittelyssä suuri lehtikuusi.

Maarraskuussa nikkaroimme isännän kanssa navetan vintin portaat

ja opettelimme kalojen ja juustojen kylmäsavustusta.

Joulukuussa ihmettelmme kesäisiä maisemia

ja yritimme löytää joulumieltä lumen puutteesta huolimatta.

Kun katselin näitä tämän vuoden hommia, huomasin, että vähän niitä olikin, sillä miltei kaikki se, mitä kauan sitten suunnittelmme, alkaa olla valmiina. Mutta hyvä niin, kahdeksan vuotta on remonttia riittänytkin. Noiden vuosien aikana askeleet ovat lyhentyneet ja kaikenlaista pientä, vanhuuteen (76 vuotta) liittyvää vaivaa ilmennyt, mutta kuitenkin ”mörkö”, joka yhtäkkiä ilmestyi meille vuonna 2019,

on pysynyt poissa. Siitä olemme suunnattoman onnellisia ja kiitollisia. Ja siitä, että olemme saaneet seurata nuorten elämää ja lapsenlasten kasvavamista. Tuntea sen kaiken rakkauden, mitä heidän kauttaan koemme. Tämän kauniin kuvan otti taitava pikkurenki uudenvuoden aattoyönä mummolan rannassa:

Monesta asiasta on luovuttu, kaikenlaista on vähennetty. Kanoja on enää kaksi,

ja niistäkin luovumme ennen ensi talvea. Tämä blogi, jonka tytär minulle loi pikkurengin ollessa parin kuukauden ikäinen, täyttää pian 15 vuotta ja luulen, että vähitellen senkin on aika väistyä. Mutta katsellaan päivä kerrallaan alkavaa kevätaikaa, pelätään ahdistavia uutisia ja toivotaan meille ja teille kaikkea parasta.

*************************************************************************************************************************************************************************

Joulua vietettiin pikkuväen kanssa jo muutamaa päivä aikaisemmin. Olin valmistanut perinteisiä jouluruokia ja tunnelmoimmehan me navetan vintissäkin glögillä niin kuin viime vuonna.

Pikkuisin piika oli iloissaan joululahjastaan, joka oli melkein kuin pehmolelu. Hän nukkuikin rukkaset käsissään.

Sää oli kesäinen, tässä tapaninpäivän vihreyttä:

Kasvimaakin näytti olevan vain kylvöjä vailla:

Tiistaina, aatonaattona, vävyn sukua poikkesi meille menomatkallaan Peurunkaan. Ruokailun jälkeen kahvittelimme vanhalla puolella, tällä kertaa porkkanakakku oli koristeltu jouluiseksi pistaasipähkinöillä ja kuivatuilla karpaloilla.

Mekin olimme varanneet jo alkusyksystä kahden yön paketin Peurungan kylpylään. Tästä on tullut perinne niille jouluille, kun nuoret ovat puolisoiden suvun kanssa joulujaan viettämässä. Nyt meitä sitten oli sattumoisin kymmenen henkeä samassa hotellissa, herkullisen ruuan, liikunnan ja levon merkeissä. Ja olihan mukana myös kaksi isoa koiraa, mikä oli pikkupiioista tosi hauskaa.

Lapset nauttivat Suomen pisimmästä vesiliukumäestä, joka kimurteli talon ulkopuolellakin 130 metrin matkallaan. Mummi ja pappa nauttivat vedestä vain jouluaamun kynttiläuinnissa.

Metsikköön oli jokin aika sitten rakennettu korsumuseo

tykkeineen ja juoksuhautoineen.

Se oli erityisesti pikkurengin ja papan mielestä kiinnostavaa katseltavaa.

Peurunka on monipuolinen kylpylä, jossa lapset viihtyivät erilaisissa aktiviteeteissa. Kuntosali ja monet altaat ja elämykset jäivät varmasti mieleen. Meiltä on Laukaaseen vain reilun tunnin ajomatka.

Joululoma jatkui kesäisessä,

myöhemmin myös myrskyisessä säässä. Meiltä eivät sähköt katkenneet, mutta esimerkiksi Peurunka oli joutunut sulkemaan kylpylän puolen sähköttömyyden vuoksi. Tässä kuvankaappaus sähkökatkokartasta

ja tilannehuoneen sivulta. Paljon tuhoa tuo myrsky aiheutti ja vieläkin on talouksia ilman sähköä. Puita kaatui meidänkin metsästä, onneksi viime keväänä poistettiin vanhat kuuset museotalon nurkalta. Pihapiirissä on vielä kaksi suurta kuusta, joista voi olla vaaraa rakennuksille.

Pikkupiika halusi opetella mummolan rieskan leipomista

ja pikkurenkikin valmisti toisena päivänä oman taikinansa. Mummi oli niin iloinen! Perinne ja tekotapa siirtyvät.

Tytär on meillä muutamia päiviä etätöissä, joten mummoilu jatkuu vielä. Tässä vaiheessa kuitenkin toivotan kaikille oikein hyvää tulevaa vuotta!

*********************************************************************************************************************************************************************

Lunta ei juurikaan ole, mutta tämä pieni kerros tuo kuitenkin hiukan joulun valoa mieliin. Hyvää jouluaikaa kaikille!

Olimme viikolla konsertissa, joka oli järjestetty luokkaretkirahaston kartuttamiseksi. Opettaja Reima Viitala oli saanut aikaan upean illan: Huilu- ja pianoesitysten lisäksi luokan kuoro ”Klemmarit” (vrt. Semmarit, jonka esityksistä koko Suomi on saanut nauttia ja jonka johtajana kyseinen opettaja toimii) sekä erityisesti bändiporukoista, jotka olivat saaneet oppinsa opettajan järjestämillä bändikursseilla. Mitä kaikkea innostunut opettaja saakaan nuorissa aikaan!

Itse seurasin esityksiä vain katsojan silmin, vaikka esiintyjien joukossa oli muutama ystävien lapsikin. Kuitenkaan minäkään en voinut välttyä liikutuksen kyyneliltä, sillä mieleen tulvivat muistot 35 vuoden takaa: Olimme keväällä muuttaneet Keuruulle ja esikoinen oli aloittanut syksyllä koulun kuudennella, musiikkiluokalla. Silloinkin luokan Kimmo-opettaja järjesti esityksiä luokkaretkirahaston kartuttamiseksi ja silloinkin joulujuhlissa kuuntelimme luokan kuoron laulamana Feliz Navidad, juuri niin kuin nytkin. Muistan niin hyvin tuon uuden kotimme ensimmäisen oman joulun! Ei mentykään mummolaan vaan naapurissa asuvat mummo ja pappa tulivat meille jouluaterialle. Istuin jouluyönä olohuoneen keinutuolissa ja huokasin: Joulun rauha. Nyt tuosta ajasta on kulunut jo hyvin kauan. Tässä, sinä vuonna jouluaikaan otetussa kuvassa, vanhempani ovat meillä kyläilemässä, he ovat siinä reilusti nuorempia kuin mitä me nyt olemme. Molemmat nukkuvat jo ikiunta, omat lapsemme ovat lentäneet peäsätä ja esikoisen ensi vuosi kuluu työprojektissa Kanadan rannikkokaupungissa.

Minne nuo vuodet katosivat? Monia ihania muistoja, monia surun kyyneliä. Haikeutta, kaipausta, kiitollisuutta – musiikki toi ne kaikki mieleeni. Toivotaan, että näidenkin nuorten elämä sujuu hyvin, rauhan vallitessa, onnellisten tähtien alla.

Vielä on vähän aikaista toivottaa, mutta kuitenkin: Feliz Navidad, klik.

*********************************************************************************************************************************************************************************************************************************************************

Joulun lähestyessä on mukava tehdä valmisteluja ja etsiä uusia ideoita netistä. Instagramista, madebyhenuunen, löysin tämän helpon kranssien teko-ohjeen: Sopivan kokoisia havuja asetellaan pesuvatiin kauniisti, limittäin, ympyrän muotoon. Sitten vaan rautalangalla ensin alkusolmu ja siitä kieritellään havut yhteen.

Kymmenessä minuutissa on valmista! Tietenkin koristeiden laitossa menee vähän lisäaikaa, mutta tämä oli hauskaa hommaa.

Kuusen havut ovat aika littanoita, niitä on hiukan vaikea saada kauniisti. Kataja ja tuija olisivat varmaan helpompia askartelumateriaaleja tähän, mutta kyllä nuo omat kranssit kelpaavat ovelle ja navetan ikkunaan,

jossa tuikkivat jo led-kynttilät illan pimetessä.

Kun alkuun pääsin, niin innostuin koristelemaan vielä lintujen ruokintapaikan harjateräksestä taivutettua tankoakin, joka on työnnetty kahden heinäseipään reikien läpi. Metalli kylmittää lintujen varpaita, mutta ei enää, sillä sidoin pitkiin koripajun oksiin havuja

ja sen sitten tankoon.

Tuo on helppo keväällä heittää suoraan juhannuskokkoon, ei jää edes metallilankaa, joka muista pitää tietenkin poistaa.

Ehkä tuohon ennen joulua tulee vielä lyhty kynttilöineen, mutta nyt en mieti sitä vaan ruisleipää, jota olen jo pariin otteeseen leiponut.

Järvi on jäässä, jokunen pakkaspäiväkin on nähty, mutta surkean pimeää ja vesisateista näyttää olevan ainakin seuraavan viikon ajan. Olemme käyneet laulamassa kauneimpia joululauluja, ihastelleet Keuruun jouluvaloja ja valopolkua, koristelleet museotalon jouluasuun,

mutta koska nurmikot vihertävät, niin se valkean lumen huurruttama joulumieli, löytyyköhän sitä ollenkaan?

*************************************************************************************************************************************************************************

Isännän lapsuuskodissa oli muun liiketoiminnan lisäksi kahden sukupolven aikana myös vientisaha. Tuosta ajasta on kulunut jo monen monta vuosikymmentä, mutta usein hän muistelee aikoja, jolloin pikkupoikana leimasi lautoja sekä lankkuja ja pääsi joskus kuorma-auton mukaan kuljettamaan niitä Mäntyluodon satamaan, laivoihin lastattavaksi. Meillä on vieläkin museossa tallessa leimasimia tältä ajalta: JWH peilikuvana, Juho Wilhelm Heinonen. Näillä alle kouluikäinen pikkupoika merkitsi pappansa nimikirjaimet lautojen päihin.

Nyt historia miltei toistaa itseään, sillä esikoisen tämän kesän projekti on ollut rakentaa metsän laitaan oma saha.

Betonihommiin

pääsi kesätöihin myös pikkurenki.

Pikkuhiljaa myrskyn kaatamat puut jalostuivat laudoiksi,

myös miniän avustuksella.

Pihapiiristä oli keväällä kaadettu suuri lehtikuusi. Senkin sahaamista yritettiin kolmen sukupolven voimin,

vaikka painoa oli ihan hirvittävän paljon.

Hyvin onnistui, tuli todella kaunista lankkua! Ehkä tuosta joku valmistaa vaikka pihapöydän tai penkkejä, sitten joskus.

Sahatessa syntyy paljon purua ja jää reunoja ja erilaisia pätkiä. Osa tietenkin hyödynnetään polttopuuna, mutta sitten esikoinen hankki laitteen,

jolla on nopea valmistaa haketta huonoimmista jäännöspuista ja muistakin oksista.

Nyt kasvimaan käytävillä on uusi katekerros ja

myös pensasmustikat saivat lisää katetta juuristolle ja erityisesti ympäristön poluille.

Onpa siistiä, toivottavasti toimii niin kuin toivomme.

Kesällä hilpeyttä herätti tädin kommentti siitä, että sisko pääsi sahalle töihin. Mutta erityisesti se, että pikkurenki on päässyt kummienon sahatöihin, tuntuu papasta mukavalta omien lapsuusmuistojen jälkeen.

*******************************************************************************************************************************************************************