Julie K. Brown: Perversion of Justice – the Jeffrey Epstein Story

Kansi: Dey Street Books.

“This is going to be a tough one,” I recall telling her. “I thought I should warn you.” 

She listened quietly. She asked a few questions. I told her why I believed the story was important, about how these girls had never found justice. 

Then she said, “Go for it.”

Joskus kirja ja tilanne, jossa kirjaa lukee, kytkeytyvät lukumuistoissa pysyvästi yhteen. Arvelen, että minulle saattaa käydä niin Julie K. Brownin teoksen Perversion of Justice kanssa.

Sairastuin, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Kun selailin kännykästä uutisia, ihmettelin taas kerran Epstein-uutisten vyöryä. Mietin, että kai Epsteinin tapauksesta on jo kirjoitettu kirjoja, ja etsin netistä muutamia vaihtoehtoja. Arvelin, että hyvin tehty kirja auttaisi minua ymmärtämään kokonaisuutta paremmin kuin peräkkäisten ja sekalaisten nettiuutisten klikkailu.

Päädyin Julie K. Brownin vuonna 2021 julkaistuun kirjaan ja ahmaisin yli 400-sivuisen kirjan parissa päivässä sairaspedillä. Brown on tutkiva toimittaja floridalaisessa Miami Herald -sanomalehdessä. Vuonna 2016 hän ryhtyi pohtimaan ihmiskauppaa Floridassa ja Epsteinia ja päätti selvittää, saisiko hänestä uuden jutun. Tuossa vaiheessa moni muu oli sitä mieltä, että Epstein oli jo kaluttu luu, hän oli ollut otsikoissa milloin minkäkin syyn vuoksi. 

Selvitys johti juttusarjaan, jonka Miami Herald julkaisi marraskuussa 2018. Jutut voi lukea ja videohaastattelut katsoa täällä. Artikkelisarja käynnisti melkoisen lumivyöryn – jos tätä vertauskuvaa voi Floridan auringon alla syntyneestä jutusta käyttää – ja Epsteinin tapaus nousi median kiinnostuksen kohteeksi uudelleen. FBI käynnisti tutkinnan ja pidätti Epsteinin kesällä 2019. Mutta jo muutaman viikon päästä Epstein kuoli vankilassa, väitetysti itsemurhan vuoksi. Itsemurha on kyseenalaistettu ja arveltu, että Epstein surmattiin.

Perversion of Justice -kirjassa Brown kuvaa toimittajan työtä ja artikkelisarjan vaatimaa taustatiedon hankkimista. Vaikka hän eräässä yhteydessä mainitsee, että toimittaja lähtökohtaisesti ei halua muuttua osaksi lehtijuttuaan, on hän kirjaansa valinnut henkilökohtaisen näkökulman. Yhdistelmä toimii, sillä Brown tulee samalla kertoneeksi paljon naisen roolista työelämässä. Hän on keski-ikäinen toimittajanainen niukkenevien resurssien sanomalehdessä, mutta arvelen, että todella moni työikäinen nainen tunnistaa Brownin kuvaamia työelämän ilmiöitä. Välillä tavallinen arki voi tuntua siltä, kuin yrittäisi kiivetä pystysuoraa jäävuorta ylös.

Luin viime vuonna toimittaja Craig Ungerin kirjan American Kompromat, joka käsittelee sitä, miten venäläiset pyrkivät vaikuttamaan Donald Trumpiin. (Tiivistelmä: järjestelemällä Trumpille rahallisesti hyviä diilejä ja imartelemalla häntä.) Kirja käsitteli jonkin verran myös Jeffrey Epsteiniä, hänen naisystävänään ja alaikäisten tyttöjen värvääjänä toiminutta Ghislaine Maxwellia ja tämän isää, hämärissä oloissa kuollutta liikemies Robert Maxwellia. Myös Brown käsittelee Maxwellin kytköksiä, mutta lähtökohtaisesti kirja rajautuu Miamin seudun tapahtumiin. 

Epsteinilla oli Palm Beachilla talo, jonne hän ja hänen assistenttinsa houkuttelivat alaikäisiä tyttöjä seksuaalista hyväksikäyttöä varten. Brown selvitti, miten hän voisi löytää hyväksikäytön uhreja ja saada heiltä haastatteluja. Tämän lisäksi Brown analysoi vuoden 2008 oikeusjutun, jossa syyttäjä tarjoili Epsteinille erittäin lempeän ja sovittelevan sopuratkaisun seksuaalirikoksista. Brown halusi syyttäjänlaitokselta selvityksen, miksi Epsteinin rikoksia katsottiin sormien lomasta.

Kirjassa on valtava määrä henkilöitä ja sen aikajana paikoin poukkoilee tapahtumien runsauden vuoksi. Oikeudenkäyntikiemuroiden selvittelyissä ei ole aina helppo pysyä kärryillä. Mutta amerikkalaiskustantamoissa tietokirjojen toimittaminen sujuvalukuiseen muotoon osataan, ja Brownin letkautukset keventävät hetkittäin tekstiä. Vyyhtimäinen kokonaisuus on kirjoitettu napakan tarinalliseen tyyliin, jota lukee ahmien, vaikka itse teema onkin synkkä. Epstein ja hänen kaltaisensa vaanivat ja valikoivat erityisesti huono-osaisia tyttöjä, joilla oli jo valmiiksi riskejä elämässään.

Kirjasta sai paljon ajateltavaa. Koska on selvää, että Epstein-uutiset jatkuvat mediassa vielä pitkään, auttoi teos taustoittamaan sitä, mistä kaikki alkoi. Lisäksi teos pani pohtimaan, miten voisin omassa arjessani auttaa ja turvata lasten ja nuorten elämää. Ja vaikka kirjaa lukiessa tuli välillä voimaton olo ultrarikkaiden mahtimiesten tolkuttoman sikailun vuoksi, oli toimittaja-kirjailija Brownin kertojaääni varsin virkistävä vastapaino näille synkille ajatuksille. Kaikki ihmiset eivät lankea kritiikittömästi myötäilemään rikkaita, vaan ovat valmiita haastamaan heitä.

Kirjasta välittyy myös lehdistönvapauden merkitys ja tavallisten ihmisten joukkovoiman mahdollisuudet. Maailman mahtavimmat miehet liihottelevat omissa sfääreissään, mutta joskus, kun tarpeeksi monta rohkeaa tavallista ihmistä puhaltaa yhteen hiileen, saattaa paha saada palkkansa. 

Kirjalle luontevaa jatkolukemista olisi Virginia Giuffren muistelmateos Nobody's Girl, jossa Giuffre kertoo siitä, millaista oli joutua Epsteinin hyväksikäytön uhriksi. Lisäksi kannattaa seurata Julie K. Brownin Substack-tiliä, jonne hän päivittää tuoreita havaintoja uusista Epstein-tiedostoista. 

Perversion of Justice sai jo kesällä 2025 uuden myyntipiikin, kun yleisön kiinnostus Epsteinia kohtaan nousi. Kustantaja otti tuolloin paperikirjasta uuden painoksen, kertoo CNN:n juttu.  Itse hankin kirjani e-kirjana Kindleen Amazonista. Tosin tässä yhteydessä joudun mainitsemaan, että Amazonin omistaja Jeff Bezos esiintyy kyseenalaisessa valossa niin uusimmissa Epstein-julkaisuissa kuin perinteikkään Washington Post -sanomalehden tuoreissa irtisanomisissa.  

Lukeminen herätti samankaltaisia tunteita kuin Johanna Aatsalon Paljastus, vaikka kirjat kertovat näennäisesti ihan erilaisista aiheista. Yhteistä on, että molemmissa toimittajanainen haastaa vaikutusvaltaisia miehiä. Molemmissa tapauksissa mahtimiehet haluavat peitellä totuutta. Kummastakin keissistä sanomalehdet ovat uutisoineet vuosien, jopa vuosikymmenien ajan - Helsingin Sanomien arkisto kertoo, että ensimmäinen Epsteinin nimen mainitseva uutinen, "Prinssin parittajaystävä kuohuttaa brittejä", julkaistiin vuonna 2011. Nämä uutiset ovat olleet jonkinlaista oman arkisen elämäni taustakohinaa, mutta teot, joista ne kertovat, ovat järisyttäneet monien ihmisten elämää.

Lue myös nämä:
Craig Unger: American Kompromat
Johanna Aatsalo: Paljastus
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Aino Kallas: Sudenmorsian

Kuva: Wikipedia.
Tekijänoikeus rauennut.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja järjesti kirjasomen 22. klassikkohaasteen ja ehdin ilmoittautua mukaan Aino Kallaksen Sudenmorsiamella. Valitettavasti arjen aikatauluni menivät lukemisen edelle enkä saanutkaan kirjaa loppuun ja postausta valmiiksi määräaikaan mennessä. Kiitos kuitenkin haasteesta – ilman sitä en olisi vieläkään tullut tarttuneeksi Sudenmorsiameen.

Sudenmorsian taitaa olla pakollista luettavaa kaikille kirjallisuuden opiskelijoille. Koska en itse ole suorittanut kuin muutamia yksittäisiä kirjallisuuskursseja opiskeluaikana, on minulle jäänyt tällaisia aukkoja sivistykseen. Nyt kyllä melkein kaduttaa, miksi en ole aiemmin tätä kirjaa lukenut – sehän on aivan mahtava!

Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on pituudeltaan lyhyt ja tiivis kirja. Luin kirjan Project Gutenbergin maksuttomana e-kirjana, mutta tarkistin kirjaston tietokannasta ensipainoksen sivumäärän: 141 sivua. Mutta eipä kannata tuhlata sanoja turhuuteen, Sudenmorsiamessa tarina kerrotaan erittäin intensiivisesti ja jokainen lause on ladattu merkityksiä täyteen.

Juoni lienee yleistiedon valossa tuttu kaikille: hiidenmaalaisen metsänvartijan vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi. Tarina sijoittuu 1600-luvulle ja sen lukeminen on aivan kuin olisi pudonnut kuuntelemaan jotain entisajan tarinankertojaa. Kallaksen kieltä tässä teoksessa on luonnehdittu arkaaiseksi: paljon vanhahtavia sanoja ja hieman vanhoja raamatunsuomennoksia muistuttava tyyli. Mahtavaa luettavaa!

Klassikoille tyypillistä on, että tekstiä voi tulkita eri aikakausien ihanteiden kautta. Sudenmorsiamen pintatasona on kristillisen kansanyhteisön korostaminen ja sielunvihollista vastaan taistelu – tämä taso lienee tuntunut kärjistetyltä jo 1920-luvun urbaanin lukeneiston silmissä. Helppo tulkinta olisi, että Aalon hurja sudenluonne on selvästi kapinaa kovin ahdasta naisihannetta vastaan. Ihmis-Aalo on siveä ja säyseä, susi-Aalo hurja ja himokas. Tulkinnanvaraisuutta löytyy niin paljon, että eiköhän jokainen voi pohtia, mitä ihmissusi symboloi.

Kirjan eroottisissa kohtauksissa on mahtava lataus todella taitavasti kuvattuna: Kallas luo intohimoisen tunnelman eeppisellä kielenkäytöllään. Metsänvartija Priidikin tunnontuskat ja tempoileva rakkaus tulevat myös iholle.

Eli kyllä, minä hurahdin kertaheitolla Aino Kallakseen – parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Laitoin jo kirjastosta varaukseen Kallaksen elämäkerran.

Lue myös nämä:
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby 
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat I-II
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo

Perestroikan tulevaisuudestakaan emme kykene aavistamaan mitään – muutokset Neuvostoliitossa ovat järähtäneet käyntiin, niiden lopputulosta on mahdotonta ennustaa.

Joskus jokin teema ryhtyy suorastaan hyppimään esiin. Minulla sellainen on viime aikoina ollut Petsamo. Kun luin Kalle Päätalon Ahdistetun maan, kuvataan siinä asevelvollisten etenemistä Petsamoon sillankorjaustöissä. Marraskuussa Helsingin Sanomat kertoi, että ”Petsamo oli Suomen siirtomaa”.  Kun Amma listasi kevään uutuuskirjoja,  huomasin sieltä Petsamo-aiheisen romaanin. Virpi Vainion Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa.

 

 Petsamo kuului Suomen tasavaltaan parikymmentä vuotta, 1920-luvulta 1940-luvulle asti. Fraasi ”Hangosta Petsamoon” on jäänyt elämään Sillanpään marssilaulun ansiosta.

Käännyin kirjaston hakukoneen puoleen. Mitä minun kannattaisi lukea, jos haluaisin oppia lisää Petsamosta ja petsamolaisuudesta?

Mirjam Kälkäjän Joen takana Petsamo on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja on alaotsikoltaan ”muistelma, dokumentti”, mutta siihen mahtuu myös kaunokirjallisia jaksoja. Sen ytimessä on matkakertomus kesäkuulta 1990.  Suomeen asettuneet Petsamon evakot ovat rynnistäneet ryhmämatkalle Petsamoon heti, kun Suomi-Neuvostoliitto-seuran Kemin toimisto pystyi matkan järjestämään. Petsamossa vuonna 1939 syntynyt Kälkäjä lähti mukaan.

Mirjam Kälkäjän nimi on tuttu, mutta en muista koskaan aiemmin lukeneeni häneltä mitään. Tornioon asettunut kirjailija oli varsin tuottelias, kuten Wikipediasta voi lukea. Hän menehtyi vuonna 2022. Kulttuurin ja sivistyksen alasajosta on oltu kovasti huolissaan ja pessimistisesti voisi sanoa, että Kälkäjän nykyinen näkymättömyys voisi olla osa samaa ilmiötä. En ole havainnut, että hänen tuotantoaan olisi pidetty esillä.

 

Joen takana Petsamo on vakuuttavaa tekstiä. Lukemani kappale oli jo säilötty lähikirjaston varastokokoelmaan, mutta sen teemat sopivat tähän aikaan erinomaisesti. Se käsittelee Venäjän rajaa, pakolaisuutta, ympäristötuhoja, identiteettiä. Kieli on kirkasta ja kaunista ja tunnelataus välillä niin painava, että luin ohuehkoa kirjaa lyhyissä pätkissä.

Kälkäjän isänpuoleinen sukuhistoria Petsamossa ylettyi 1860-luvulle asti. Tuolloin kittiläläiset veljekset hiihtivät Petsamoon nälänhätää pakoon. Mirjam-vauva ehti syntyä Paatsjoen rannalla sijaitsevassa kodissa, mutta sitten piti lähteä sotaa pakoon. Paluuta Paatsjoelle yritettiin, mutta lopullinen lähtö tuli, kun Petsamon alue piti luovuttaa Neuvostoliitolle sodan jälkeen. Kuvien perusteella Paatsjoki on mielettömän komea joki. Kalevasta löytyy Paatsjokea koskeva artikkeli vuodelta 2008. Ja vaikka Venäjän raja on tällä hetkellä suljettuna, voisi Paatsjokea ihailla Suomen ja Norjan puolelta. 

Joen takana Petsamo yhdistää matkakuvausta ja evakoiden kaipuuta kadotettuun menneeseen. Matkalla yritetään tunnistaa lapsuuden maisemia neuvostoarjen alta. Paikoin neuvostotodellisuus näkyy Petsamossa todella brutaalisti, olihan alueelle perustettu suuria kaivoksia. Suomen puolella evakot eivät läheskään aina saaneet ymmärrystä osakseen vaan kohtelu saattoi olla hyvinkin tylyä. 

Kaunokirjallisissa jaksoissa Kälkäjä elävöittää sukuhistoriaansa pienillä novellimaisilla katkelmilla. Karunkauniin pohjoisen tunnelma välittyy niistä hyvin.
 

Petsamo oli toistuva teema Kälkäjän tuotannossa. Tämän kirjan perusteella voisin tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin.

Erityismaininnan annan kirjan kannelle. En löytänyt tietoa kannen suunnittelijasta, mutta sen graafinen ilme on niin ysäriä kuin olla voi. 1990-luku ei suinkaan ollut pelkkää neonväriä, vaan tällaiset latteat ja mattapintaiset sävyt olivat suosittuja. Kapea fonttikin on erittäin ajanmukainen. Graafikko on hienosti saanut mukaan myös symbolisen Paatsjoen ja sitä ylittävät sillat, joista useimmat tuhottiin sodassa. 

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Katja Kettu: Kätilö
Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Emilia Huvinen: Paskat geenit?

Kansi: Minerva.

Paljon hoettu “syö vähemmän kuin kulutat” on mielestäni kamalin ja surkein neuvo, jonka painonsa kanssa kamppailevalle ihmiselle voi antaa. Jos se toimisi, ei lihavuutta ja painonhallintahaasteita olisi olemassakaan! Kuten aiemmat kappaleet ovat osoittaneet, elimistön energiatasapainon säätely ja hallinta sisältää niin paljon muutakin kuin ”kalorit sisään ja kalorit ulos” -toiminnon.

Emilia Huvisen Paskat geenit? – uusin tieto ylipainon syistä ja sen hoidosta on monin tavoin ansiokas kirja, mutta se ansaitsisi aivan erityisen palkinnon nimestään. Kirjan nimi jää taatusti mieleen ja herättää kiinnostuksen. Jopa jälkikasvuni kyseli uteliaasti, että miksi äiti lukee kirjaa, jonka nimessä on ruma sana. Muistelen törmänneeni tähän kirjaan Amman lukuhetken kautta, mutta koska en löytänyt postausta, ehkä kirja jäi mieleen Blogistanian Tieto-palkintoehdokkaiden listalta.

Lääkäri Emilia Huvinen on erikoistunut naistentauteihin, synnytykseen ja painonhallintaan. Tähän vuonna 2024 ilmestyneen kirjaansa hän on koonnut tutkimustietoa ja omia potilaskokemuksiaan helposti luettavaan ja ajatuksia herättävään muotoon.

Arvelen, että Suomessa on nykyään varsin vähän ihmisiä, joille ”lihavuus” on neutraali ja merkityksetön sana. Suurelle joukolla ihmisiä lihavuus on jotain, mitä joutuu omakohtaisesti pohtimaan, jopa häpeämään. Toiselle joukolle lihavuus on pelottava kauhukuva, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin, usein harrastamalla liikuntaa ja kiinnittämällä huomiota ruokavalioon.

Maailma on muuttunut, sillä kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 1990-luvulla ja katselen sen aikaisia valokuvia, tuntuu että enemmistö ihmisistä oli luontaisesti laihoja tai ainakin normaalipainoisia. Ruokavalio ei ollut identiteettikysymys ja ylipäätään ruokailussa ja syömisessä vaikutti olevan vanhan ajan yhtenäiskulttuuri vielä voimissaan. Suuri osa ruoasta syötiin yhteisillä aterioilla yhtenäisen päivärytmin mukaisesti.

Ovatko nykyajan suomalaiset siis itsekuriltaan paljon huonompia kuin takavuosina, vai mistä lihavuusepidemia sitten johtuu?

Kuten alun sitaatistakin voi päätellä, Huvisen mukaan itsekurilla ja kalorien laskemisella suomalaisten lihomista ei saa katoamaan. Yhteiskunta on muuttunut suuntaan, joka mahdollistaa lihomisen, lisäksi geeniperimä ja elimistön tavat reagoida painonvaihteluun vaikuttavat myös painonhallintaan. Yksittäisen ihmisen on kuitenkin mahdollista tehdä erilaisia toimenpiteitä, jotka auttavat painonhallinnassa ja siihen liittyvissä tunteissa. Lihavuuden häpeäleima joutaisi Huvisen mukaan romukoppaan.

Kirja ei siis ole mikään laihdutusopas, ja jopa sana laihduttaminen on sellainen, jota Huvinen systemaattisesti välttää käyttämästä. Perusteluna on se, että usein laihduttajat ajautuvat jojolaihduttamisen kierteeseen, jossa paino nousee aina uudestaan ja entistä korkeampiin lukuihin.

Minulle kiinnostavaa ja uutta antia kirjassa oli katsaus hormonien vaikutukseen. Esimerkiksi kylläisyys ja näläntunne eivät olekaan pelkkiä tunteita vaan niihin vaikuttaa mm. ”nälkähormoni” greliini. Tämän hormonin erittymiseen vaikuttaa vuorokausirytmi ja ihmisillä on erilaisia herkkyys- tai herkistymistasoja hormonin vaikutukseen.

Tutumpia kylläisyyteen ja näläntunteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. uni, stressi ja aineenvaihdunta. Pitkin kirjaa Huvinen korostaa sitä, miten monimuotoinen ja yksilöllinen kokonaisuus painonhallinta onkaan.

Kirjan lopusta löytyy myös elämäntapaneuvontaa, sellaista perusasioiden äärellä olemista. Huvinen välttää ”käärmeöljyä” eli yksittäisten ihmelääkkeiden tyrkyttämistä. Tasapainoinen ruokailu, kohtuullinen fyysinen aktiivisuus, itsemyötätunto, riittävä uni ja säännöllinen vuorokausirytmi on sellaisia asioita, jotka tukevat painonhallintaa.

Tätä kirjaa sopii suositella todella laajalle lukijakunnalle. Niille, jotka tyrkyttävät jotain tiukkaa ja erikoista ruokavaliota ratkaisuna kaikkien muiden ongelmiin. Ja niille, jotka hokevat ”kaloriteoriaa” keskustelupalstoilla. Ja toki niille, jotka tahtovat hyödyntää fiksun ja empaattisen lääkärin tietoa ja potilaskokemusta painonhallinnassa.

Lue myös nämä:
Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Markku Karvonen: Hattula 1918

Arjelle olennaisen elintarvikelautakunnan  johtoon sos.dem. kunnallisjärjestö sai 17.2. painostettua kokeneen kunnallislautakunnan esimiehen Alfred Valtarin, minkä valtuusto vielä hyväksyi. Sihteeriksi syyskuussa 1917 valittu Kalle Isometsä Mierolasta jatkoi tehtävässä kapinan ajan. Muuten porvarijäsenet erosivat kapinan alussa.

 

Paikallishistorioitsija Markku Karvonen julkaisi yhdessä Erkki Ulamon kanssa kirjan Tyrväntö 1918 vuonna 2023. Tänä vuonna teos sai sisaren. Hattula 1918 sai alkunsa, kun Karvonen luennoi Hattulan historiasta kesällä 2024 ja käsitteli Hattulan tapahtumia sisällissotavuonna. Aihe laajeni kirjaksi ja hyvä niin, sillä todella paljon kiinnostavaa paikallishistoriaa teokseen mahtuu. Teos sopii myös niille, joilla ei ole erityisempiä siteitä Hattulaan, mutta jotka haluavat perehtyä sisällissotaan syvällisesti. Kiitän Markku Karvosta ansiokkaasta ja tärkeästä tutkimus- ja kirjoitustyöstä!

 

Kirja on julkaistu 200 kappaleen omakustannepainoksena ja painos on loppuunmyyty. Kirjan voi lainata ainakin Vanamo-kirjastojen kautta tai sen voi lukea pdf-muotoisena vapaakappalekirjastoissa.

 

Luin helmikuussa Hannu Sorrin tietokirjan Punavangit tuomiolla ja kommentoin sitä näin: "Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa." Sama tunne tuli Karvosen teoksen äärellä. On tärkeää tuntea historiaa ja on erittäin arvokasta, että uutta tutkimustietoa sisällissodasta julkaistaan. Samaan aikaan erityisesti paikalliselle tasolle rajattu näkökulma saa tajuamaan, miksi sisällissodan käsittely on niin kipeä aihe. Paikallisyhteisön kannalta katsottuna kaatuneet, teloitetut tai vankileireillä kuolleet eivät ole vain kasvottomia numeroita vaan merkityksellisiä ihmisiä. Tätä korostaa se, että sydän-Hämeessä on paljon vakiintunutta, pitkäaikaista sukuasutusta eikä Hattula ole poikkeus. Kirjassa vilisee paikallistasolla tunnettuja nimiä ja sukuja, mainittakoot vaikkapa Ahtila, Nordenswan, Jaakkola, Puotila, Siukola, Ventola ja von Essen.

 

Kirja on jämäkästi jäsennelty ja etenee selkeästi. Rajaus on sen verran napakka, että mitään laajoja taustoituksia sisällissodan synnystä ei tässä teoksessa ole. Lukijana hyötyy, jos sisällissodan kulku on jollakin tavalla muistissa. Toki ilmankin pärjää.

 

Kun luin kesällä Hannu Romppaisen kirjan Kainuu 1918, kommentoin sitä näin: "Romppainen muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti." Karvosen teos tuo näkyväksi, että Kanta-Häme ja Kainuu todellakin eroavat toisistaan tässä suhteessa. Hattulassa vuonna 1918 elintasoerot näkyivät ja tuntuivat. Kunnan rajojen sisällä oli - ja on edelleen - useita merkittäviä kartanoita, joista monella on vuosisatoja pitkä historia. Hattulassa erittäin vaikutusvaltainen henkilö oli senaattori Oswald Kairamo, joka hallitsi Ellilän kartanoa. Mahtava Standertskjöldin suku hallitsi Metsänkylän kartanoa ja Inkalan kartanoa. Silloisen naapurikunnan Tyrvännön puolella paroni Edvard Standertskjöld piti hallussaan Suontaan kartanoa ja sisällissota koituikin paronin kohtaloksi, sillä punaiset surmasivat hänen huhtikuussa 1918. (Tyrvännön kunta liittyi kuntaliitoksella Hattulaan vuonna 1971 eli nykyään alueet ovat samaa kuntaa.) Muihin merkittäviin hattulalaiskartanoihin kuuluvat mm. Ahlbacka, Herniäinen, Pelkola ja Vesunta. 

 

Sisällissodan kulku eteni Hattulassa sodan eteläsuomalaista kehystä noudatellen. Kun tammikuussa punaiset olivat julistaneet vallankumouksen ja punainen kansanvaltuuskunta ryhtyi hoitamaan siviilihallintoa, asetettiin myös Hattulassa punainen siviilihallinto johtoon. Kuten alun sitaatista käy ilmi, välillä tehtäviä jäivät hoitamaan paikallisesti tunnetut luottamushenkilöt. Punaisen vallan aikana lähialueen kartanoissa tehtiin takavarikkoja, paikoin myös ryöstöjä ja murhia. 

 

Joukko suojeluskuntalaisia puolestaan lähti Hattulasta punaisen hallinnon alta pohjoiseen. Keuruulla he liittyivät valkoisten joukkoihin. Kevään edetessä myös hattulalaisia punakaarteja lähetettiin rintamalle. Hattulan punaiset osallistuivat mm. Kuhmoisten ja Tampereen taisteluihin. Eräs historiaan jäänyt tapahtuma on Harmoisten sairashuoneen joukkomurha, jossa punaiset kohtasivat Hans Kalmin johtamat valkoiset. Hattulan Pekolasta kotoisin ollut Verneri Juuri onnistui pelastautumaan elokuvatyyliin tekeytymällä kuolleeksi ja pakenemalla ikkunasta.

 

Punaisten valtakausi päättyi Hattulassa dramaattisissa merkeissä, sillä huhtikuun lopussa sotarintamilla tapahtui isoja läpimurtoja sekä Hattulan etelä- että pohjoispuolella. Pohjoisessa valkoiset valtasivat Tampereen ja pakenevia punaisia lähti etelään. Etelässä taas maihinnousseet saksalaiset etenivät kohti Hämeenlinnaa ja onnistuivat yhdessä valkoisten kanssa saamaan Hämeenlinnan haltuunsa. Pakolaisvirta purkautui Hattulan kautta itään kuuluisalle pakoreitille Hauhon ja Tuuloksen kautta kohti Venäjää, jonne vain harva pääsi, sillä useimpien matka päättyi viimeistään Lahdessa. Tuuloksessa käytiin kuuluisa Syrjäntaan taistelu, jossa hattulalaisiakin oli mukana. Pakoon lähdön aikana Hattulassa poltettiin mm. rautatieasema, osuusmeijeri ja Mierolan silta.

 

Joitakin sisällissodan tapahtumapaikkoja Hattulassa.

Kun valkoiset palasivat Hattulaan, kosto oli verinen. Seurantalo Jukolan takana ammuttiin useita tunnettuja kapinallisia. Valtava määrä hattulalaisia joutui vankileireille, lähimmillään Hämeenlinnaan, mutta osa päätyi myös Tammisaareen, Suomenlinnaan, Viipuriin, Tampereelle tai muualle. Kokonaisia veljessarjoja kuoli taisteluissa tai leireillä. Katkeruus ja kauna näkyi vuosikymmeniä, mm. siinä että vielä vuonna 1955 hautausmaan punaisten muistomerkille siirrettiin kolme tuntematonta vainajaa, jotka olivat maanneet maastossa siihen asti. Karvonen arvioi, että unohduksiin jääneitä maastohautoja on alueella edelleen. Tunnettuja ja merkittyjä punaisten joukkohautoja on Hattulan ja Hämeenlinnan alueella todella paljon. Näiden sijainteja voi etsiä esimerkiksi Työväenmuseo Werstaan sivuilta. Valkoisten muistomerkkejä pystytettiin heti sisällissodan jälkeen näkyville paikoille, joten ne yleensä löytyvät helposti kylien ja kaupunkien keskustoista. Tosin Hattula on tässä mielenkiintoinen poikkeus, sillä hautausmaan vapaussoturimuistomerkki on pystytetty vasta vuonna 1978. 

 

Karvosen selvitystyön ansiosta sain lisätietoa eräästä näkyvällä paikalla olevasta hautamuistomerkistä. Hämeenlinnassa sijaitseva Puistonmäen muistomerkki on lähellä Linnan kasarmeja. Hattulalainen Väinö Virtanen oli ehtinyt olla vankileirillä pari viikkoa, kun hänet jätettiin sotilasviranomaisille 19.5.1918. Ilmeisesti Virtanen kuului siihen joukkoon, joka teloitettiin ja haudattiin tähän joukkohautaan ilman oikeudenkäyntiä.  

 

Puistonmäen muistomerkki Hämeenlinnassa Tampereentien varressa, lähellä Kärpäntien risteystä. Hattulalainen Väinö Virtanen on kirjan mukaan eräs tällä paikalla teloitetuista ja haudatuista.

Hattula 1918 sisältää paljon muutakin kiehtovaa paikallishistoriatietoa. Mainittakoon, että alun sitaatissa esiintyvä Alfred Valtari on käsittääkseni etäistä sukua kirjailija Mika Waltarille. Alfred Valtarista tuli ilmeisesti jonkinlainen suojeluskunnan persona non grata, sillä talollisena ja kunnallislautakunnan esimiehenä hän olisi luontevasti edustanut valkoisia, mutta hoitaessaan punaisen hallinnon aikana elintarvikelautakunnan puheenjohtajuutta hän teki erinäisiä rikkomuksia, joista päätyi valtiorikosoikeuteen syytetyksi ja sai tuomion.

 

Kirjan ääressä pohdiskelin sitäkin, että onneksi jopa kaoottisen ja väkivaltaisen sisällissodan aikana ja sen jälkimainingeissa monet tavalliset ihmiset jaksoivat hoitaa luottamustoimiaan ja yhdistystoimiaan. Monet ylläpitivät jäsenrekisteritietoja ja seurakunnassa hoidettiin kirkonkirjoja. Lautakunnat pyrkivät tekemään päätöksiä ja monet halusivat kunnioittaa lakia, vaikka ympärillä maailma paloi. Säilyneiden dokumenttien avulla jälkipolvien on mahdollista yrittää hahmottaa, mitä oikein tapahtui. 

 

Hattulan kunnan kannalta loppuvuosi 1918 oli katastrofaalisen huono. Elintarvikepula oli huutava, lainoja oli ollut pakko ottaa, merkittävää infrastruktuuria oli poltettu tai muuten tuhottu, työvoimasta huomattava osa virui vankileireillä tai joukkohaudoissa, lesket ja orvot tarvitsivat nopeaa apua. Ryöstöjen ja takavarikkojen kohteeksi joutuneiden korvausvaatimukset kohosivat noin 1,2 miljoonaan markkaan. Kunnan asukkaista kuoli 2,7%, näistä huomattava enemmistö oli miehiä. Jollakin lailla tästäkin tilanteessa vuosien saatossa selvittiin eteenpäin, vaikka katkeruus ja näkemyserot jättivät pitkäksi aikaa syvän railon. 

 

Ehkä tähän loppuun sopii siteerata Pekolan työväenyhdistyksen pöytäkirjaa, jonka Karvonen kuvailee päättyneen joulukuuhun 1917, jolloin kokouksessa oli käsitelty mm. arpajaisia ja paloöljyä. Seuraava kokousmerkintä kirjattiin vasta vuonna 1919 ja väliin on jätetty tyhjä tila, jonka kohdalle on kirjoitettu vain yksi merkintä: Tällä välillä oli kauhea kansalaissota. 

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Juustojen pukkautuessa ajatuksiini alan nieleksiä. Martta on nuoresta iästään huolimatta mestari leipomaan juuri juustoleipiä. Parempi kuin äiti. Yleensä vanhemmat ja leipomaan tottuneet naiset jäävät Martan rinnalla juustonleipojina toisiksi. Minulta karkaa kuin ähkäisynä:

 

-  Laittasi nyt juuston, kun aina leuhkii leipojan taijoillaan!

Olen lukenut mielestäni monipuolisesti kotimaista “äijäkirjallisuutta”, kuten Veikko Huovisen ja Heikki Turusen tuotantoa. Kalle Päätalolta en kuitenkaan ole tätä ennen lukenut ainuttakaan teosta. Kiitän paria ikäistäni naista Päätalon kirjojen esillä pitämisestä. Erityisesti kirjailija Karoliina Timosen Päätalo-rakkaus on jäänyt mieleen. Hän on kirjoittanut itsekin Päätalo-aiheisia kirjoja, kuten Kirjeitä Iijoelle ja Laina.

Löysin Ahdistetun maan kirjojen kierrätyspisteeltä. Pehmeäkantinen painos on vuodelta 1977. Oletan, että kirja julkaistiin tuolloin sekä kovakantisena että pehmeäkantisena. Päätalon kirjojen kokonaispainosmäärää arvioidaan SKS:n Tietolipas-julkaisussa: vuoteen 2000 mennessä Päätaloja oli painettu 3,6 miljoonaa kappaletta.

Muistan hyvin, kun Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan viimeiset osat ilmestyivät 1990-luvulla. Julkaisu ajoittui isänpäivän alle ja uuden osan ilmestyminen taisi olla myynnillisesti todella kova juttu kirjakaupoille. Korkeakulttuurisesta katsannosta Päätaloa ei arvostettu. Hänen kuolemansa jälkeen olen lukenut mediasta myös ymmärtäväisempiä juttuja. Erityisesti silloin, kun autofiktio tuli muotiin, hoksattiin että Päätalohan oli jo tehnyt autofiktiivisen romaanisarjan.

Mediasta ja sosiaalisesta mediasta mieleen jääneiden lukijakommenttien perusteella Päätalon fanit pitävät päähenkilön samastuttavuudesta, värikkäästä kielestä ja dokumentaarisesta tavasta kuvata suomalaista työtä ja arkea. Tarjosiko Ahdistettu maa tällaisia?

Kyllä vaan. Ahdistettu maa sijoittuu talvisodan aikaan. Kirja alkaa joulukuussa 1939, kun 20-vuotias Kalle matkustaa Oulun kautta Korialle pioneerikoulutukseen. Saman kylän pojista Korialle lähtee myös Aution Toivo. Kirjan tapahtumat kestävät seuraavaan kevääseen asti. Hämmästyttävää kyllä, kirjan takakansiteksti on vanhentunut nopeammin kuin romaani itse. Takakannessa on melko perusteellinen juonireferaatti, jossa luetellaan yksityiskohtaisesti teoksen käänteet.

Muodikas sivistyssana immersiivinen kuvaa hyvin Päätalon tyyliä. Kirja on yksityiskohtainen mutta vetävä. Lukijana tuntee todella putoavansa Kallen nahkoihin ja näkevänsä ja kokevansa tapahtumat hänen kauttaan. Kirja on täynnä rikasta murresanastoa. Pystyin ymmärtämään asiayhteydestä murresanojen merkitykset yhtä sanaa lukuun ottamatta. ”Peitääminen” tai ”peitäminen” jäi vähän mysteeriksi. Sanaa käytetään kohtauksessa, jossa miehet ovat metsässä tekemässä polttopuita.

Kuusi ei ollut tyvestä kuin rehdin vaaksan vahvuinen, mutta silti saimme hakata peitää suivaksi asti ennen kuin se rupesi hojeltumaan.

Tylsällä kirveellä vielä jotakin peitää, mutta huonokuntosella sahalla on kerta kaikkiaan ruuperä otassa.

Onko peitääminen ihan vaan kirveellä lyömistä tai terän iskeytymistä kohteeseen? Yritin etsiä tietoa sanan etymologiasta netistä, mutta en löytänyt vastausta.

Autofiktion taidonnäytteenä kirja on monin tavoin ällistyttävä. Kirjan julkaisuvuonna Päätalo on ollut 58-vuotias. Iijoki-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1971 ja Ahdistettu maa on sarjan seitsemäs osa. Päätalo kirjoitti vuosittain uuden osan sarjaan. Ahdistetussa maassa on 649 sivua. Jos minun pitäisi kirjoittaa yli 600-sivuinen kiinnostava ja dokumentaarinen autofiktiivinen romaani elämästäni 20-vuotiaana vieläpä siten, että ajanjakso rajautuu joulukuusta kesään, mitenkähän kävisi? Saati että tämä kirjoitustyö pitäisi tehdä alle vuodessa. Kyllä Päätalon luomisvoimaa kannattaa kunnioittaa.

Ahdistettu maa on vetävää luettavaa kenties eniten siksi, että Päätalo kirjoittaa ”häpeää kohti”. Hän kaivaa esiin melkoisen intiimejä kipukohtia, kuitenkin siten, että minäkertojaa voi arvostaa ja häneen voi samastua. Esimerkiksi virtsaamista ja ulostamista kuvaillaan monissa kohtauksissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla lukeminen ei kuitenkaan tunnu kiusalliselta.

Tasapaino säilyy myös kohtauksissa, joissa kuvataan sotaväen miesten naisjuttuja. Ujo Päätalo kaipaa kovasti naisen lempeä ja hän kasvattaa naiskokemuksiaan kirjallisesti. Tapana oli etsiä kirjeenvaihtokavereita ja erityisesti lappilaisen Lailan kanssa kirjeenvaihto yltyy vuolaaksi. Muutama komppanian kaveri sen sijaa jahtaa naisia elävässä elämässä. Heidän seikkailujaan kuvataan Päätalon näkökulmasta, mutta kuvailu ei ole kyllästyttävän rasvaista tai vastenmielistä, vaan tuntuu realistiselta ja monipuoliselta. Kun Päätalo pääsee itse pitelemään oikeaa naista kädestä komppanian siirryttyä Pohjois-Suomeen, onnistuu kirja välittämään kuvan myös siitä, millaista rovaniemeläisten naisten elämä oli vaihtuvia treffikavereita etsiessä.

Lisäksi itse talvisodalla on Suomessa suorastaan myyttinen asema, joten dokumentaarinen kuvaus erään asevelvollisen elämästä antoi todella mielenkiintoista pohdittavaa siitä, miten sotatalvi tuon ajan nuorukaiselle näyttäytyi.

Ennakkomielikuvissani Päätalon tuotanto keskittyy tukkikämpille ja savotoille. Ahdistettu maa on kuitenkin selvästi Päätalon elämän murrosvaihetta. Muistoissa ja tarinoissa Päätalo kertaa savottakokemuksiaan, mutta nuori mies pohtii jo, olisiko sodanjälkeinen elämä sittenkin kaupungissa. Voisin jatkaa Iijoki-sarjan lukemista joko peruuttamalla aiempiin osiin tai jatkamalla tarinaa eteenpäin. Kuudes osa Loimujen aikaan sijoittuu Päätalon kotipaikkaan Taivalkoskelle ja siinä Päätalo vaikuttaa olevan vielä savottajätkä. Kahdeksas osa Miinoitettu rauha taas jatkaisi siitä mihin Ahdistettu maa jää ja se kuvaa välirauhan aikaa.

Voin siis todeta, että taidanpa hypätä Iijoen vietäväksi minäkin. En ehkä ihan putkeen koko sarjaa lue, mutta eiköhän jossakin vaiheessa kannata etsiä lisää Päätaloja luettavaksi.

Lue myös nämä:
Ilmari Kianto: Vanha pappila
Heikki Turunen: Simpauttaja
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Lasten kanssa Helsingin Kirjamessuilla

Esiinnyin Helsingin Kirjamessuilla sunnuntaina 26.10.2025 yhteishaastattelussa. Sain Kirjamessuilta pääsyliput. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Helsingin Kirjamessut 2025. Kuva: Omer Levin / Messukeskus.

 

Minulla oli ilo ja kunnia päästä esiintymään Helsingin Kirjamessuilla osana ryhmähaastattelua. Sunnuntaina klo 13 Töölönlahti-lavalla käydyssä keskustelussa aiheena olivat Blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Amman lukuhetken Aino-Maria Savolainen haastatteli minua ja kaksinkertaisia Blogistania-voittajia, Anni Kytömäkeä ja Leena Paasiota.

Kalenteripalapeliarkea elävänä ruuhkavuosiäitinä totesin, että tällä kertaa lähden messuille lasten kanssa. Täydensin katrasta vielä yhdellä lisälapsella, eli mukanani oli neljä alakouluikäistä assistenttia. Kuten Annikin Runofestivaaleilla käydessä totesin, lasten kanssa tapahtuman onnistumiskriteerit ovat hieman toisenlaiset kuin yksin liikkuessa. Lasten kanssa olennaista on, ovatko vessajonot kohtuulliset, löytyykö kohtuuhintaista ja kaikille maistuvaa ruokaa ja osallistavaa, lapsille mielekästä tekemistä.

Messukeskus on uudistanut ravintolavalikoimaansa parin viime vuoden ajan, mutta kirjamessuruuhkan muistaen päätin silti viedä katraani syömään buffetlounasta ennen messukeskukseen menoa. Käskin kaikkien pakata reppuun myös hyvät välipalaeväät ja vesipullot. Paikan päällä vaikutti siltä, että ruuhka oli kirjamessusunnuntaiksi varsin kohtuullinen. Koska kirjamessut tekivät kävijäennätyksensä – yli 100 000 kävijää – jäin miettimään, että olikohan messualuetta hieman väljennetty. Koska halli ei veny, oliko myyntipisteitä myyty hieman aiempaa vähemmän ja näin saatu käytäviä suuremmiksi? Pisteeltä toiselle kävely oli takavuosiin verrattuna suorastaan sujuvan väljää eivätkä kahvilatkaan vaikuttaneet ihan täyteen pakatuilta. Vessajonoja oli, mutta jonot etenivät sutjakan nopeasti.

Lapsiseuralaisiani pöyristytti ajatus siitä, että heidän pitäisi jaksaa kuunnella jotain minun haastatteluani puoli tuntia, joten sovimme että he voivat seikkailla alueella keskenään esityksen ajan. Messukeskuksen ympäristöä voi pitää melko turvallisena, koska ulos ei pääse vahingossa eksymään. Ilmeisesti itsenäinen asiointi sujui ihan tarpeeksi hyvin.

Kirjailijoiden kiitokset kirjasomelle

Olin valmistautunut haastatteluun printtaamalla mukaan Blogistania-tilastoja, mutta puolen tunnin aikarajaus on sen verran napakka, että kauhean syvälle historiaan keskustelussa ei menty. Sydäntä lämmitti kuulla, miten kirjailijat Kytömäki ja Paasio kiittivät kirjablogien ja kirjasomen tekijöitä. En miellä blogin kirjoittamista työksi, mutta toki teen työtä blogin eteen, kun kirjoitan ja julkaisen tekstejä nettiin. Blogien kulta-aika on mielestäni jossakin kaukana takanapäin, joten olipa mukavaa kuulla, että kirjailijat kokevat verkkoarviot merkityksellisiksi ja tärkeiksi. Suomenkielinen kirjasome on nykyään varsin laaja. Kirjailijoiden kommenttien perusteella kirjasomella on painoarvoa.

 

Kuva: Kirsi Hietanen.

Esiintymiseni jälkeen meille jäi vapaata kiertelyaikaa. Vuosien varrella olen todennut, että kirjamessuista saa eniten irti, jos tutustuu ohjelmaan etukäteen ja suunnittelee itselleen aikataulun ja reitin. Tänä vuonna en ollut sitä tehnyt, joten niinpä messukokemus jäi vähän sellaiseksi alennuspinoilla laahustamiseksi. Jotenkaan en meinaa spontaanisti osua messuhulinassa mihinkään erityisen sykähdyttävään ohjelmanumeroon. Illalla kotona messulehteä lueskellessa sitten harmitti, että miksi en ymmärtänyt mennä sinne ja tänne.

Alakouluikäiset messuilla kävijät vaikuttivat hieman väliinputoajilta, vaikka noin periaatteessa messuilla panostetaan lasten ja nuorten lukemiseen paljon. Mutta kun kirjapinoja katseli omien huollettavien silmin, tuntui että kymmenen euron taskuraha ei meinannut riittää oikein mihinkään. Lasten uutuuskirjoja myytiin 12-20 euron hintaan ja simppeleimmät kuvakirjat ovat selvästi pienemmille suunnattuja. Lisäksi yhdellä lapsista oli mielessä erään uutuuskirjan ostaminen, mutta vaikka porukalla kierrettiin oikean kustantamon ja isoimman kirjakaupan pinoja ja kyseltiin apua työntekijöiltä, vasta viides myyjä osasi neuvoa meidät oikean pinon luo ja kirja löytyi.

No, ainakin lapset pääsivät näkemään messuhulinaa ja -tunnelmaa ja lopulta rahaa käytettiin karkkeihin ja krääsään. Ja olen varma, että messuilla olisi ollut vaikka mitä meidän porukalle sopivaa ohjelmaa ja ostettavaa, mutta etukäteissuunnittelu oli jäänyt kevyeksi emmekä törmänneet mihinkään yllättäviin helmiin.

Minulla oli mielessäni yksi täsmäostos ja sen sain tehtyä: Cozy Publishingin pisteellä myytiin Retkiruokakirjaa, jonka olen lukenut kirjastolainana ja jonka hyvät kuivausohjeet ovat jääneet mieleen. Lisäksi vanha tuttuni lahjoitti minulle omakustannekirjansa. Jussi Pakkasen Usvain oppi I - Punaiset kuningattaret on esitelty Goodreads-kirjapalvelussa.

Monet kirjabloggaajat pääsivät heittäytymään messutunnelmaan paljon perusteellisemmin ja paremmin. Kannattaa käydä lukemassa monipuolisempia raportteja vaikkapa Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja Tuulevin kirjablogissa.

Lippuarvonta Helsingin Kirjamessuille

Esiinnyn Helsingin Kirjamessuilla sunnuntaina 26.10.2025 yhteishaastattelussa. Sain Kirjamessuilta pääsyliput, mukaan lukien kaksi lippua arvontapalkinnoiksi. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Antikvariaattiosasto vuonna 2024. Kuva: Messukeskus.

Helsingin Kirjamessut järjestetään Messukeskuksessa ensi viikolla, to 23.10. – su 26.10. Messujen teema on "Sivistys ja ilo" ja tänä vuonna on messujen 25-vuotisjuhlavuosi.

Oma esiintymiseni on klo sunnuntaina klo 13 Töölönlahti-lavalla. Aiheena ovat Blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Mukana keskustelemassa ovat minun lisäkseni Anni Kytömäki ja Leena Paasio ja haastattelijana on Amman lukuhetken Aino-Maria Savolainen.

Arvon kaksi pääsylippua messuille. Liput ovat e-lippuja eli lähetän ne voittajille sähköpostilla. Tässä ohjeet arvontaan osallistumiseen:

• Kommentoi tätä postausta ja kerro, mikä sinusta on parasta Helsingin Kirjamessuilla ja onko jotain, mitä haluaisit muuttaa parempaan suuntaan.

• Varaudu kertomaan sähköpostiosoitteesi, mikäli onnetar suosii.

• Arvon liput maanantaina 20.10. klo 16.30.

• Mikäli voittajat eivät ilmoittaudu vuorokaudessa, jatkan arvontaa seuraavana päivänä.

Kerron omat esimerkkini: minusta kirjamessujen parasta antia on antikvariaattiosastojen tunnelma. Antikvariaattien pitäjät ovat tuoneet varastoistaan parasta paikan päälle. Halpojen hintojen perässä divariosastoille ei kannata mennä, sillä tyypillisesti tarjolle on tuotu monen keräilijän arvostamia teoksia, jotka on hinnoiteltu arvostuksen mukaisesti: välillä divariosaston kirjat maksavat kymmeniä euroja ja tätäkin kalliimpia hintoja on nähty.

Divariosaston tunnelma kertoo siitä, miten paljon kirjapiireistä löytyy kirjoja rakastavia ihmisiä, joista monelle kirja on myös kaunis ja ainutlaatuinen esine, jota kannattaa vaalia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Kehityskohteeni taas olisi messutungoksen poistaminen, vaikka myönnän, ettei minulla ole tähän ratkaisua. Jos kävijämäärää rajoitettaisiin, se tuskin olisi messujen etu. Käytävät ovat jo nyt varsin leveitä. Senkin ymmärrän, että muillakin kuin minulla on oikeus tulla messuille tarjontaa tutkimaan. Ehkäpä tarvittaisiin tylypahkalaisen taikasauvan heilautus, että messukansan keskellä voisi vaeltaa ilman litistäytymistä ja hyvässä hapessa ohjelmaa ja myyntikojuja tutkimassa.

EDIT 20.10. klo 16.00. Voittajat ovat Venla ja Sonja T. Pyydän ottamaan yhteyttä: salla . brunou ät gmail . com

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Kansi: Siltala.

Shelley tiesi toimivansa väärin, mutta koska Mira oli tiessään eikä Tonysta enää kuulunut, asian pitäminen pois mielestä ei ollut ylettömän vaikeaa.

Ah mikä lukunautinto! Eleanor Cattonin Birnamin metsä tarttui mukaan kirjastosta ja sen lukeminen oli niin mahtavaa, että kirja herätti jonkinlaisen mustasukkaisen omistushalun. Tunnen itseni Klonkuksi luolassa pusertamassa sormusta ja puhelemassa aarteelleen.

No, tietenkään minulla ei ole mitään yksinoikeutta Birnamin metsän fanittamiseen, onhan uusiseelantilainen, nykyään Englannissa asuva Eleanor Catton kerännyt laajoja lukijakuntia kolmella romaanillaan. Hänen esikoisteoksensa Harjoitukset ilmestyi alkukielellä vuonna 2008 ja toisella romaanillaan Valontuojat hän voitti englantilaisen Booker-palkinnon vuonna 2013 nuorimpana palkittuna koskaan. Birnamin metsä ilmestyi alkukielellä vuonna 2023 ja on myös kerännyt hienoja kritiikkejä. Kaikki kolme suomennosta ovat kovasta laadustaan tunnetun Siltalan kustantamia.

No miksi uusiseelantilaista ekoaktivismia kuvaava Birnamin metsä tuntui niin hyvältä? Monestakin syystä. Ensinnäkin kirja on korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden yhdistelmä, hieman samaan tapaan kuin Donna Tarttin tiiliskivet. Birnamin metsä on muodoltaan trilleri ja yleensä pidän trillereitä kuivakan kaavamaisina eikä kovin kiinnostavina. Mutta Catton lataa trilleriinsä mielenkiintoisia, samastuttavia henkilöhahmoja, lukuisia kirjallisuusviittauksia ja tietenkin terävän kriittisiä ajatuksia aikamme yhteiskunnallisista ilmiöistä, kuten teknoveljien globaalista vallankäytöstä, äärimmilleen viedystä kapitalismista ja vasemmistoälykköjen oikeamielisyyden vaatimuksista. Kirjassa viljellään runsaasti myös populäärikulttuuriviittauksia, siinä mainitaan niin Game of Thrones kuin Harry Potterkin.

Lisäksi Catton on supertaitava luomaan todellisen elämän illuusion, vaikka toki tarinankerronnassa aina kyse siitä, pystyykö lukija kuvittelemaan mielessään kirjan tarinan ja pitämään sitä uskottavana. Catton osaa rakentaa todella uskottavia henkilöhahmoja pienten anekdoottien, luonnekuvausten, perhehistorian ja käyttäytymistapojen avulla. Mira, Shelley, Tony ja monet muut rupeavat tuntumaan kuin omilta tutuilta.

Vetävä juoni ja vauhdikkaat käänteet ovat trillerin perusydintä ja Catton annostelee erinomaisesti räväköitä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Tätä kirjaa kannattaa lukea ahmien, mutta ei kuitenkaan harppoen, ettei menetä mitään sivulauseiden painavuudesta. Mikä erikoisinta, Catton onnistuu jopa rikkomaan kirjoittamisen perussääntöä ”näytä, älä kerro”. Varsinkin kirjan alkupuolella on todella paljon kertomista ja selittämistä, jossa tarinan lähtökohtaa taustoitetaan. Kuitenkaan selittäminen ei tunnu tylsältä vaan perustellulta ja kiinnostavalta.

En halua tehdä juonipaljastuksia, mutta kirjan lähtöasetelman voi kertoa. Mira Bunting on Birnamin metsä -nimisen puutarhuriaktivistiliikkeen johtohahmo, vaikkakaan ei virallinen johtaja, sillä liike uskoo vastuun jakamiseen horisontaalisesti. Mira törmää superrikkaaseen Robert Lemoineen, joka on menestynyt Piilaaksossa drooniliiketoiminnalla. Yllättäen Lemoine tekee tarjouksen lähteä rahoittamaan Birnamin metsän toimintaa. Mira on ovela laskelmoija, joka on tottunut ulkopuolisuuteen ja kengännauhabudjettiin, mutta suurelle rahasummalle hänenkin porukallaan olisi käyttöä.

Tykkään kirjoissa kovasti Miran kaltaisista shakinpelaajatyyppisistä hahmoista, jotka osaavat suunnitella siirtojaan etukäteen ja pelata pelejä muiden ihmisten kustannuksella. Tällaiset ihmiset ovat reaalielämässä sellaisia, joiden lähellä saattaa tulla epämiellyttävä olo, mutta romaanihahmoina he ovat mainioita. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo ovat kirjoittaneet paljon tällaisia hieman ulkopuolisia tarkkailijoita, joilla on oma agendansa.

Koska Birnamin metsän nimi viittaa Shakespearen Macbeth-näytelmään, vie yhteys ajatukset kohtaloon ja siihen, voiko ihminen muovata omaa kohtaloaan vai tuleeko hän rakentaneeksi oman tuhonsa päämääriinsä pyrkiessään. Kirjassa myös kysytään, onko moraalia enää olemassakaan, vai onko kapitalistinen henkilökohtaisten valintojen myymälä ainut, mitä on jäljellä. Robert Lemoinesta tuli lisäksi mieleen Bulgakovin Woland, joka Saatana saapuu Moskovaan -kirjassa sekoittaa tavallisten ihmisten päät rikkaudellaan ja hurmaavuudellaan ja saa ihmiset paljastamaan sisimpänsä. Lisäksi pidin erityisesti siitä, miten kirja pursuaa salaisuuksia, mutta salaisuudet eivät oikein meinaa pysyä piilossa. Totuus tihkuu pieninä noroina sieltä täältä vieraiden ihmisten tietoon. Voiko totuuden vaientaa, vaikka kaikin keinoin sitä yrittäisi?

Kirjan nuoret idealistit kritisoivat voimakkain äänenpainoin Uuden-Seelannin poliittista johtoa. Suomesta katsottuna näkökulma tuntui osin samastuttavalta, osin virkistävän eksoottiselta. Onhan Uuden-Seelannin maine maailmalla hieman samanlainen kuin Suomen: ulkomaalaisten silmiin molemmat maat vaikuttavat jonkinlaisilta luonnonläheisiltä, ihanteellisilta pikku yhteisöiltä, joissa kaikilla on kaikki asiat hyvin. Mutta maan sisältä käsin oma nuoriso on valmis syyttämään poliitikkoja hyvinkin voimakkaasti ja omasta näkökulmastaan perustellusti.

Lemoinen hahmo lienee saanut inspiraatiota niin Elon Muskin, Steve Jobsin kuin muidenkin Piilaakson toksisten teknoveljien hahmoista. Raha on antanut Lemoinelle mahdollisuuden ohjailla muiden ihmisten elämää mielensä mukaan. Voiko hän taivuttaa totuuden aina mieleisekseen vai löytyykö hänen egolleen rajoja?

Nostan esiin vielä Miran tunnollisen kakkosjohtajan Shelleyn, joka on arkisen harmaa puurtaja ja organisaattori. Shelley on kyllästynyt omaan näkymättömyyteensä ja ympäröivän yhteisön vähäiseen kiitokseen. Osaako hän murtautua Miran kehästä ulos?

Lisäksi kirja on täynnä uusiseelantilaista luontoa, kiinnostavia detaljeja, pohdiskelua uusiseelantilaisesta kansanluonteesta – josta mainitaan ainakin maanläheisyys, joukkoon sulautumisen tarve ja paikallisjuurien korostaminen – mahtavia väittelyitä ja takaa-ajoja. Tämä oli niitä kirjoja, joiden loputtua haluaisi aloittaa kirjan saman tien uudelleen.

Kirjablogeissa Birnamin metsää on luettu aika lailla. Linkitän tähän Arjan, Kirsin ja Margitin blogiarviot.

Suomennoksesta

Suomentaja Tero Valkonen on tehnyt upeaa työtä. Kirja on todella miellyttävää ja kaunista suomea, jota on ilo lukea. Teksti soljuu, dialogi on luontevaa, ylipäätään kirjan suomennos on sekä tarkka että kaunis. Bloggaajakollegani Arja kirjoitti äskettäin turhautuneen palautteen suomalaiskirjojen viimeistelemättömyydestä. Birnamin metsä on oikea viimeistelemättömyyden vastakohta – suomennos on hiottu ja laadukas kirjaosaamisen taidonnäyte.

Tämän vuoden HelMet-lukuhaasteen eräs tehtävä on lukea kirja, jonka kääntäjä on saanut Mikael Agricola -käännöspalkinnon tai muun vastaavan palkinnon ja Valkonen on tämän palkinnon pokannut vuonna 2021. Kävinkin jo etsimässä kirjaston tietokannasta lisää Valkosen suomennoksia ja lainasin yhden.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Kansi: WSOY.

Ilmeemme ovat väsyneitä, kaihdamme toistemme katseita. "Tässä käy kuin Sommella; siellä saimme perästä päin seitsemän päivää ja yötä rumputulta", sanoo Kat synkästi.

Jos pitäisi äänestää parhaiten nimettyjä kirjoja, olisi Erich Maria Remarquen klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta korkealla minun listallani. Vaikka luin tämän kirjan vasta nyt, on sen nimi jäänyt päähäni soimaan jo vuosia sitten. Nimi kertoo mihin ja milloin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Nimessä on hieno kaksoismerkitys: ensi alkuun kuulostaa, että jokin asia on tylsän toisteista, mutta oikeasti kyse onkin siitä, että rintamalla on niin paljon tuhoa, että kuolema on muuttunut jokapäiväiseksi arjeksi niille, jotka siellä olivat.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1929, sen alkuperäinen saksankielinen nimi on soinnikkaasti Im Westen nichts Neues. Suomennos on vuodelta 1930 ja tätä Armas Hämäläisen suomennosta on käytetty myös vuoden 2022 pokkaripainoksessa, jonka kannessa on Netflixissä julkaistun saksalaisen elokuvasovituksen kuvituskuva.

Länsirintamalta ei mitään uutta kertoo saksalaisista sotilaista ensimmäisessä maailmansodassa. Päähenkilö Paul on yhdessä koulukaveriensa kanssa hakeutunut palvelukseen isänmaallisen opettajansa kannustuspuheen vuoksi. Rintamalla ihanteellisuus on jauhautunut äkkiä palasiksi. Verinen asemasota nielee miehiä. Sota on väkivaltaa, nälkää, täitä, likaa, varastelua, mielivaltaisuutta.

Rakenteeltaan kirja on samankaltainen kuin suomalaisklassikko Tuntematon sotilas. Sotaa kuvataan ruohonjuuritasolta, miesjoukon kollektiivisena kokemuksena. Sota näyttäytyy järjettömänä. Paulin viereltä tutut kohtalotoverit kuolevat yksi kerrallaan.

Jouduin lunttaamaan internetistä, että mistä ensimmäisen maailmansodan länsirintaman jumiutuminen paikalleen oikein johtui. Länsirintama kulki maantieteellisesti Koillis-Ranskassa, lähellä Saksan valloittamien Belgian ja Luxemburgin rajaa. Mitään vuoriston kaltaista maantieteellistä estettä rintaman etenemiseen ei ollut, aluehan on lattanaa vanhaa merenpohjaa ja molemmat osapuolet kaivoivat pitkiä juoksuhautoja omille puolilleen. Mutta kun sodanjohto yritti käyttää vanhoja taktiikoita, kuten jalkaväen rynnäkköjä, eteneminen pysähtyi uusiin ja tehokkaisiin aseisiin, kuten konekivääreihin. Vasta, kun panssarivaunujen kehitys lähti vauhtiin, muuttui sodan kulku. Sodan alkuvuosina panssarivaunut olivat melko alkeellisia ja tehottomia, mutta erityisesti brittiläiset alkoivat panostaa panssarivaunujen kehittämiseen. Lopulta panssarivaunut alkoivat olla niin hyviä, että niillä pystyi ylittämään piikkilankaesteet ja juoksuhaudat ja niiden sisällä hyökkääjät olivat suojassa vastustajan konekivääritulelta.

Remarque taisteli itse länsirintamalla vuonna 1917 ja haavoittui silloin. Romaanissa onkin vahva omakohtaisuuden tunne. Se ei ole historiikki, vaan aikalaisen kertomus siitä, miltä moderni sodankäynti näytti ja tuntui. Nuori Paul pohtii paljon ristiriitaa lapsuutensa ja nuoruutensa ihanteiden ja sodan reaalitodellisuuden välillä.

Suosittelen kirjaa klassikoiden ystävälle, sillä varauksella että kirja sisältää yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa, kärsimystä ja kuolemaa. 

Suomennoksesta

Pelkäsin, että näin vanha suomennos olisi jo hapantunut, mutta vielä mitä. Suomentaja Armas Hämäläisellä vaikuttaa olleen erinomainen kielen taju, sillä suomennos on oikein toimiva ja miellyttävä edelleen. Toki joitakin yksittäisiä vanhentuneita sanoja löytyy, mutta nehän tuovat vain mukavaa ajan patinaa. Wikipedian mukaan savolaissyntyinen Hämäläinen työskenteli kielten lehtorina useissa merkittävissä kouluissa kymmeniä vuosia. Hän työskenteli ahkerasti myös suomi-saksa-sanakirjojen parissa.

 

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside