![]() |
| Kansi: Dey Street Books. |
maanantai 9. helmikuuta 2026
Julie K. Brown: Perversion of Justice – the Jeffrey Epstein Story
tiistai 3. helmikuuta 2026
Aino Kallas: Sudenmorsian
![]() |
| Kuva: Wikipedia. Tekijänoikeus rauennut. |
Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja järjesti kirjasomen 22. klassikkohaasteen ja ehdin ilmoittautua mukaan Aino Kallaksen Sudenmorsiamella. Valitettavasti arjen aikatauluni menivät lukemisen edelle enkä saanutkaan kirjaa loppuun ja postausta valmiiksi määräaikaan mennessä. Kiitos kuitenkin haasteesta – ilman sitä en olisi vieläkään tullut tarttuneeksi Sudenmorsiameen.
Sudenmorsian taitaa olla pakollista luettavaa kaikille kirjallisuuden opiskelijoille. Koska en itse ole suorittanut kuin muutamia yksittäisiä kirjallisuuskursseja opiskeluaikana, on minulle jäänyt tällaisia aukkoja sivistykseen. Nyt kyllä melkein kaduttaa, miksi en ole aiemmin tätä kirjaa lukenut – sehän on aivan mahtava!
Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on pituudeltaan lyhyt ja tiivis kirja. Luin kirjan Project Gutenbergin maksuttomana e-kirjana, mutta tarkistin kirjaston tietokannasta ensipainoksen sivumäärän: 141 sivua. Mutta eipä kannata tuhlata sanoja turhuuteen, Sudenmorsiamessa tarina kerrotaan erittäin intensiivisesti ja jokainen lause on ladattu merkityksiä täyteen.
Juoni lienee yleistiedon valossa tuttu kaikille: hiidenmaalaisen metsänvartijan vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi. Tarina sijoittuu 1600-luvulle ja sen lukeminen on aivan kuin olisi pudonnut kuuntelemaan jotain entisajan tarinankertojaa. Kallaksen kieltä tässä teoksessa on luonnehdittu arkaaiseksi: paljon vanhahtavia sanoja ja hieman vanhoja raamatunsuomennoksia muistuttava tyyli. Mahtavaa luettavaa!
Klassikoille tyypillistä on, että tekstiä voi tulkita eri aikakausien ihanteiden kautta. Sudenmorsiamen pintatasona on kristillisen kansanyhteisön korostaminen ja sielunvihollista vastaan taistelu – tämä taso lienee tuntunut kärjistetyltä jo 1920-luvun urbaanin lukeneiston silmissä. Helppo tulkinta olisi, että Aalon hurja sudenluonne on selvästi kapinaa kovin ahdasta naisihannetta vastaan. Ihmis-Aalo on siveä ja säyseä, susi-Aalo hurja ja himokas. Tulkinnanvaraisuutta löytyy niin paljon, että eiköhän jokainen voi pohtia, mitä ihmissusi symboloi.
Kirjan eroottisissa kohtauksissa on mahtava lataus todella taitavasti kuvattuna: Kallas luo intohimoisen tunnelman eeppisellä kielenkäytöllään. Metsänvartija Priidikin tunnontuskat ja tempoileva rakkaus tulevat myös iholle.
Eli kyllä, minä
hurahdin kertaheitolla Aino Kallakseen – parempi myöhään kuin ei
milloinkaan! Laitoin jo kirjastosta varaukseen Kallaksen elämäkerran.
tiistai 27. tammikuuta 2026
Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo
Joskus jokin teema ryhtyy suorastaan hyppimään esiin. Minulla sellainen on viime aikoina ollut Petsamo. Kun luin Kalle Päätalon Ahdistetun maan, kuvataan siinä asevelvollisten etenemistä Petsamoon sillankorjaustöissä. Marraskuussa Helsingin Sanomat kertoi, että ”Petsamo oli Suomen siirtomaa”. Kun Amma listasi kevään uutuuskirjoja, huomasin sieltä Petsamo-aiheisen romaanin. Virpi Vainion Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa.
Käännyin kirjaston hakukoneen puoleen. Mitä minun kannattaisi lukea, jos haluaisin oppia lisää Petsamosta ja petsamolaisuudesta?
Mirjam Kälkäjän Joen takana Petsamo on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja on alaotsikoltaan ”muistelma, dokumentti”, mutta siihen mahtuu myös kaunokirjallisia jaksoja. Sen ytimessä on matkakertomus kesäkuulta 1990. Suomeen asettuneet Petsamon evakot ovat rynnistäneet ryhmämatkalle Petsamoon heti, kun Suomi-Neuvostoliitto-seuran Kemin toimisto pystyi matkan järjestämään. Petsamossa vuonna 1939 syntynyt Kälkäjä lähti mukaan.
Mirjam Kälkäjän nimi on tuttu, mutta en muista koskaan aiemmin lukeneeni häneltä mitään. Tornioon asettunut kirjailija oli varsin tuottelias, kuten Wikipediasta voi lukea. Hän menehtyi vuonna 2022. Kulttuurin ja sivistyksen alasajosta on oltu kovasti huolissaan ja pessimistisesti voisi sanoa, että Kälkäjän nykyinen näkymättömyys voisi olla osa samaa ilmiötä. En ole havainnut, että hänen tuotantoaan olisi pidetty esillä.
Kälkäjän isänpuoleinen sukuhistoria Petsamossa ylettyi 1860-luvulle asti. Tuolloin kittiläläiset veljekset hiihtivät Petsamoon nälänhätää pakoon. Mirjam-vauva ehti syntyä Paatsjoen rannalla sijaitsevassa kodissa, mutta sitten piti lähteä sotaa pakoon. Paluuta Paatsjoelle yritettiin, mutta lopullinen lähtö tuli, kun Petsamon alue piti luovuttaa Neuvostoliitolle sodan jälkeen. Kuvien perusteella Paatsjoki on mielettömän komea joki. Kalevasta löytyy Paatsjokea koskeva artikkeli vuodelta 2008. Ja vaikka Venäjän raja on tällä hetkellä suljettuna, voisi Paatsjokea ihailla Suomen ja Norjan puolelta.
Joen takana Petsamo yhdistää matkakuvausta ja evakoiden kaipuuta kadotettuun menneeseen. Matkalla yritetään tunnistaa lapsuuden maisemia neuvostoarjen alta. Paikoin neuvostotodellisuus näkyy Petsamossa todella brutaalisti, olihan alueelle perustettu suuria kaivoksia. Suomen puolella evakot eivät läheskään aina saaneet ymmärrystä osakseen vaan kohtelu saattoi olla hyvinkin tylyä.
Kaunokirjallisissa jaksoissa Kälkäjä elävöittää sukuhistoriaansa pienillä novellimaisilla katkelmilla. Karunkauniin pohjoisen tunnelma välittyy niistä hyvin.
Erityismaininnan annan kirjan kannelle. En löytänyt tietoa kannen suunnittelijasta, mutta sen graafinen ilme on niin ysäriä kuin olla voi. 1990-luku ei suinkaan ollut pelkkää neonväriä, vaan tällaiset latteat ja mattapintaiset sävyt olivat suosittuja. Kapea fonttikin on erittäin ajanmukainen. Graafikko on hienosti saanut mukaan myös symbolisen Paatsjoen ja sitä ylittävät sillat, joista useimmat tuhottiin sodassa.
keskiviikko 14. tammikuuta 2026
Emilia Huvinen: Paskat geenit?
![]() |
| Kansi: Minerva. |
Emilia Huvisen Paskat geenit? – uusin tieto ylipainon syistä ja sen hoidosta on monin tavoin ansiokas kirja, mutta se ansaitsisi aivan erityisen palkinnon nimestään. Kirjan nimi jää taatusti mieleen ja herättää kiinnostuksen. Jopa jälkikasvuni kyseli uteliaasti, että miksi äiti lukee kirjaa, jonka nimessä on ruma sana. Muistelen törmänneeni tähän kirjaan Amman lukuhetken kautta, mutta koska en löytänyt postausta, ehkä kirja jäi mieleen Blogistanian Tieto-palkintoehdokkaiden listalta.
Lääkäri Emilia Huvinen on erikoistunut naistentauteihin, synnytykseen ja painonhallintaan. Tähän vuonna 2024 ilmestyneen kirjaansa hän on koonnut tutkimustietoa ja omia potilaskokemuksiaan helposti luettavaan ja ajatuksia herättävään muotoon.
Arvelen, että Suomessa on nykyään varsin vähän ihmisiä, joille ”lihavuus” on neutraali ja merkityksetön sana. Suurelle joukolla ihmisiä lihavuus on jotain, mitä joutuu omakohtaisesti pohtimaan, jopa häpeämään. Toiselle joukolle lihavuus on pelottava kauhukuva, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin, usein harrastamalla liikuntaa ja kiinnittämällä huomiota ruokavalioon.
Maailma on muuttunut, sillä kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 1990-luvulla ja katselen sen aikaisia valokuvia, tuntuu että enemmistö ihmisistä oli luontaisesti laihoja tai ainakin normaalipainoisia. Ruokavalio ei ollut identiteettikysymys ja ylipäätään ruokailussa ja syömisessä vaikutti olevan vanhan ajan yhtenäiskulttuuri vielä voimissaan. Suuri osa ruoasta syötiin yhteisillä aterioilla yhtenäisen päivärytmin mukaisesti.
Ovatko nykyajan suomalaiset siis itsekuriltaan paljon huonompia kuin takavuosina, vai mistä lihavuusepidemia sitten johtuu?
Kuten alun sitaatistakin voi päätellä, Huvisen mukaan itsekurilla ja kalorien laskemisella suomalaisten lihomista ei saa katoamaan. Yhteiskunta on muuttunut suuntaan, joka mahdollistaa lihomisen, lisäksi geeniperimä ja elimistön tavat reagoida painonvaihteluun vaikuttavat myös painonhallintaan. Yksittäisen ihmisen on kuitenkin mahdollista tehdä erilaisia toimenpiteitä, jotka auttavat painonhallinnassa ja siihen liittyvissä tunteissa. Lihavuuden häpeäleima joutaisi Huvisen mukaan romukoppaan.
Kirja ei siis ole mikään laihdutusopas, ja jopa sana laihduttaminen on sellainen, jota Huvinen systemaattisesti välttää käyttämästä. Perusteluna on se, että usein laihduttajat ajautuvat jojolaihduttamisen kierteeseen, jossa paino nousee aina uudestaan ja entistä korkeampiin lukuihin.
Minulle kiinnostavaa ja uutta antia kirjassa oli katsaus hormonien vaikutukseen. Esimerkiksi kylläisyys ja näläntunne eivät olekaan pelkkiä tunteita vaan niihin vaikuttaa mm. ”nälkähormoni” greliini. Tämän hormonin erittymiseen vaikuttaa vuorokausirytmi ja ihmisillä on erilaisia herkkyys- tai herkistymistasoja hormonin vaikutukseen.
Tutumpia kylläisyyteen ja näläntunteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. uni, stressi ja aineenvaihdunta. Pitkin kirjaa Huvinen korostaa sitä, miten monimuotoinen ja yksilöllinen kokonaisuus painonhallinta onkaan.
Kirjan lopusta löytyy myös elämäntapaneuvontaa, sellaista perusasioiden äärellä olemista. Huvinen välttää ”käärmeöljyä” eli yksittäisten ihmelääkkeiden tyrkyttämistä. Tasapainoinen ruokailu, kohtuullinen fyysinen aktiivisuus, itsemyötätunto, riittävä uni ja säännöllinen vuorokausirytmi on sellaisia asioita, jotka tukevat painonhallintaa.
Tätä kirjaa sopii suositella todella laajalle lukijakunnalle. Niille, jotka tyrkyttävät jotain tiukkaa ja erikoista ruokavaliota ratkaisuna kaikkien muiden ongelmiin. Ja niille, jotka hokevat ”kaloriteoriaa” keskustelupalstoilla. Ja toki niille, jotka tahtovat hyödyntää fiksun ja empaattisen lääkärin tietoa ja potilaskokemusta painonhallinnassa.




