Aikamatkoja menneeseen ja tulevaan

Tammikuun utua Pielisellä 💙

Tällä kertaa tarinoin matkahaaveista ja koulumuistoista +60 vuoden takaa. 

Tarinoiden kirjoittaminen vanhojen valokuvien yhteyteen on kiinnostavaa; ja vaikka tämän historiaosioni kuvat eivät erityisen vanhoja olekaan, ne toimivat tälläkin kertaa kirjoittamisen inspiraationa. Muut kuvat ovat tammikuisesta luonnosta ja viimeaikaisista tapahtumista.

Moni sanoo, että matkojen odottaminen ja suunnittelu on matkailussa parasta, ehkäpä on niin. Kohdallani on toiveissa (ainakin 10 vuotta olen toivonut) päästä tänä vuonna eteläiseen manner-Espanjaan – jos ei esteitä ilmaannu 😯 Edellisestä lentomatkastani kesällä -17 Osloon onkin jo aikaa. Eräs hiljattain edesmennyt 💗-ystävä sanoi, ettei reissuhaavetta(kaan) kannattaisi lykätä, huomisesta kun ei tiedä. Olen alkanut tulla jo jopa hieman taikauskoiseksikin, että mitähän esteitä vielä sattuukaan. Moni reissuaie on nimittäin tyssännyt milloin koronan, milloin minkäkin syyn vuoksi. Täytyy vain toivoa parasta ja hoitaa terveyttäänkin niillä voimilla ja kyvyillä mitkä suinkin vain omassa varassa ovat. Ja suunnitellahan aina voi ja saa, ja niitä suunnitelmia on tässäkin.

Ilta-aurinkoinen näkymä Paaterin jääladulla

Olisiko jo aika?

Itselläni ei ole paria Espanjan matkaa lukuun ottamatta kokemusta noista(kaan) suunnista, mutta onneksi mm. lähteitä on runsaasti, joista voi etsiskellä tietoa. Laitan tähän lähdeviitteet, mistä olen tietoa haeskellut. Tämän tyyppiset tiedon kokoamiset toimivat toivoakseni jonkinlaisena vinkkinä myös joillekin muille samoille suunnille matkaaville, laillani tietoa kaipaaville. Sain Peteltä vinkkejä ja googlailin itsekin, joiden pohjalta tein pieniä tiivistelmiä muutamasta kohteesta. Se suunniteltu majapaikka olisi hyvien julkisten yhteyksien päässä useammastakin kiinnostavasta kohteesta. Kiinnostaviin kohteisiin ei siis tarvitsisi mennä (ainakaan joka kerta) järjestetyillä retkilläkään, vaan bussit ja junat näyttävät kulkevan tiuhaan, eikä lipunhankinnatkaan liene hankalia. Siitä hieman tämän koosteen lopuksi.

Tässä päivityksessä viimeisenä on vuoden alussa suunnittelemani historiaosio, jossa on koulumuistojani 60-luvulta. Ja kun mikrohistoriasta tykkään, ne pienimmätkin muistista pulpahtelevat yksityiskohdat olen halunnut kirjoittaa muistiin.

Tammikuun -26 lopulla pakkanen kiristyi, lunta saisi olla enemmän... 

PÄIVÄRETKI GIBRALTARILLE (noin 7–10 tuntia)

Fuengirola oli erinomainen tukikohta eri retkille, koska lähellä on niin paljon mielenkiintoisia matkakohteita, Noora Kovalainen kirjoitti blogissaan (suuriseikkailu). Yksi hänen suosikeistaan oli Gibraltar. Bussiliput maksoivat tuolla omatoimimatkalla noin parikymppiä ja matka-aika oli parisen tuntia suuntaansa. Gibraltarilla sai rajan ylityksen jälkeen (tuolla omatoimimatkalla) kävellä lentokentän läpi. Epäilemättä ainutlaatuinen kokemus sekin! Gibraltarin vuoren tunnetuimmat turistikokemukset näköalojen (mm. Afrikan suuntaan) lisäksi olivat hienot tippukiviluolat ja vuorella vapaasti juoksentelevat apinat. Tippukiviluolassa olisikin kivaa päästä käymään, kerran olen sellaisen päässyt näkemään, olikohan Mallorcalla joskus 80-luvulla. Apinoita näytti kuvista päätelleen olleen vaikka minkä näköisiä ja kokoisia. Köysirataliikennöinti vuorelle kuulosti kiinnostavalta sekin. Gibraltarilta saa mm. omaa olutta, ehkäpä pullollisen sitäkin voisi nauttia englantilaisen lounaan ohessa.

Fuengirola.fi kirjoittaa, että päiväretki Fuengirolasta Gibraltarille vie keskelle brittiläistä kulttuuria, ruokaa ja tunnelmaa, passintarkastuksineen ja punaisine puhelinkoppeineen ja punaisine kaksikerroksisine busseineen. Fuengirolasta on Gibraltarille matkaa noin sata kilometriä lounaaseen. Autolla tai bussilla siihen menee liikenteestä riippuen reilu puolitoista tuntia. Perillä tunnelma vaihtuu andalusialaisesta arjesta brittiläiseen elämänmenoon. Heillä, jotka eivät lähde erillisille opastetuille kierroksille, olisi käytössään lähes viisi tuntia omaa aikaa.

Kirkkaita kuutamo-öitä alkuvuodesta -26

Gibraltar on Euroopan viimeinen Ison-Britannian hallinnassa oleva merentakainen alue, jolla on kuitenkin laaja itsehallinto, lähteet kertovat. Päiväretki Aurinkorannikolta tuo lähteiden mukaan kosketuksen brittikulttuuriin; ensimmäinen muistutus siitä tulee jo rajalla, jossa passit tarkistetaan aivan kuin ennen EU:n vapaan liikkuvuuden aikaa. Voimassa oleva passi siis retkelle mukaan! Viisumi liimataan siihen. Meriatur.com -matkatoimistolähteen mukaan eurot käyvät Gibraltarilla valuuttana. Jos maksaa käteisellä, saattaa saada vaihtorahana Gibraltarin puntia, joten kannattaa varata retkelle mukaan pienempää rahaa. Korttimaksu käy myös suurimmassa osassa liikkeitä. Päiväretken hinta aikuisilta on em. lähteen mukaan noin 35 e.

Lumista metsää Ala-Kelvän suunnalla

Gibraltarin ruokakulttuuri on lähteiden mukaan sekoitus brittiläistä, espanjalaista, juutalaista, marokkolaista, intialaista ja italialaista keittiötä. Tämä heijastaa osaltaan alueen pitkää ja monikulttuurista historiaa. Mitä olisi brittivierailu ilman teetä ja skonssia (scones), lähteessä kannustetaan. Erittäin herkulliseksi mainittu juustokakkukin herauttaa jo mielikuvissa vedet kielelle. Skonssit ovat olleet osa iltapäiväteen tarjoilua jo 1800-luvulta asti. Ja teehän on ollut osa brittikulttuuria jo 1600-luvulta lähtien niin, että teekuppi kuuluu monen päivään. (fuengirola.fi.)

Pälvet tuovat aavistuksen keväästä

MIJAS

Fuengirolasta voi kulkea helposti Mijakseen paikallisbussilla ja nousta vuorille, enemmänelakkeella.fi kirjoittaa. Matka Mijakseen vie noin 25 minuuttia, ja lähde kertoo, että tuntui kuin olisi matkannut ajassa taaksepäin. Mijas Pueblo on valkoiseksi kalkittu vuoristokylä. Siellä on kapeat mukulakivikadut, kukkaruukut talojen seinillä ja lempeä tuulenvire. Tämä ei ole kai mikään turistipaikka, vaan aito rauhallinen keidas Andalusian vuorten suojissa. Mijas Pueblo on yksi rannikon suosituimmista käyntikohteista. Tämä valkoinen vuoristokylä sijaitsee 430 metriä merenpinnan yläpuolella. Kylän näköalapaikoilta maisemat ovat varmasti huikeat. Kirkkaana päivänä voi nähdä Afrikan rannikolle asti. 

Pälviä ja niin monenmoista oksanhaaraa

Linja-auto on helppo tapa tulla Mijas Puebloon, sillä pääpysäkki on keskellä kylää, lähteet kannustavat. Busseja tulee sekä Fuengirolan että Benalmadenan suunnasta. Fuengirolasta bussi lähtee linja-autoasemalta. Matkaa on vain noin 8 km. Jos on jalkavaivoja, kannattaa huomioida tämän tienoon runsaat portaat. Mijaksessa on upea vuonna 1586 kallioon rakennettu kappeli Ermita de la Virgen de la Peña. Se mainitaan Aurinkorannikon suosituimmaksi vihkipaikaksi. Taiteesta kiinnostuneiden kannattaa käydä Mijasin Nykytaiteen museossa (CAC), jonka kokoelmissa on mm. Picasson keramiikkaa ja Salvador Dalin taidetta. Keskustassa järjestetään keskiviikkoisin myös markkinat. Lähde kertoo, että Mijaksesta saa kohtuuhintaista ja hyvää ruokaa. Voi nauttia tapaksia tai päivän lounaan, ja jo noin 10 eurolla on tarjolla eri vaihtoehtoja. (enemmanelakkeella.fi.)

Kivet paljastuvat auringon lämmittäessä

BENALMÁDENA PUEBLO

Kolmantena tarkastelun kohteenani tässä on Aurinkorannikon Benalmadena, jossa on kolme kaupunginosaa, joka jakaantuu kolmeen pääalueeseen: Benalmádena Puebloon, Benalmádena Costaan ja Arroyo de la Mieliin. Näistä äkkiseltään kiinnostaisi eniten Benalmadena Pueblo, kuvataanhan sen olevan aito, perinteinen kylä. Historia kun kiinnostaa matkoillakin. Pueblo on espanjaa ja tarkoittaa kylää. Benalmádena on vajaan 70 000 asukkaan kaupunki parikymmentä kilometriä Malagasta länteen. Sen hallinnollinen keskus on Benalmádena Pueblo, joka sijaitsee mäen rinteellä muutaman kilometrin päässä rannasta. (urbaanipatikoijat.fi.) 

Jonkin matkaa Pueblon keskustan alapuolella on Colomaresin linnamonumentti (Castillo de Colomares). Se on rakennettu vuosina 1987–1994 Kristoffer Kolumbuksen ja Amerikan löytämisen muistoksi. Perhospuisto (Mariposario) on yksi Euroopan suurimmista. Satoja perhosia liihottelee siellä trooppisen kasvillisuuden keskellä. (urbaanipatikoijat.fi.) 

Helmikuun alussa pakkanen paukkui keskimäärin lukemissa -25 - tulet uuniin siis🔥

Alkukeväällä etelässä on jo lämmin (noin +20°C), luonto on kaunis eikä ole vielä liian kuuma, silloin on vähemmän turistejakin. Tutustumiskohteista vielä yksi maininta: Fuengirolan keskustassa (noin puoli km rautatieasemalta) on kiinnostava eläintarha Fuengirola Zoo, Bioparc (eläkeläisliput ovat ilmeisesti edullisemmat, tulkitsin että noin 13,50 e). Blogit vinkkaavat, että ympäri kaupunkia jaettavissa mainoslehtisissä on alennuskuponkejakin. Myguidemarbella.com kertoo, että uusittu eläintarha avattiin v. 2001, ja siellä on yli 140 lajia ja yli 1300 yksilöeläintä - simpansseja, mangusteja, tiikereitä, erilaisia lintuja, krokotiilejä, flamingoja ym. Netissä olevien kuvien perusteella tämä on oikein viihtyisä puisto vesiputouksineen. Myös aikuisille ja eritoten luonnon ja eläimien ystäville tämä on mielestäni hyvä kohde👍 Siellä on myös ravintola ja kahvila, ja toki vaihteluksi piknikeväät voisi ottaa mukaan. 

Kirkoista kiinnostuneena paneudun niitä sivuaviin aiheiseen ehkä enemmän tuonnempana, nyt kuitenkin jo muutama maininta: Arroyo de la Mielin kirkko Benalmadenassa. Fuengirolassa Los Bolichesin kirkko ja katoliset kirkot Parroquia de Nuestra Señora del Rosario ja Iglesia Virgen del Carmen ja St. Joseph Parish. Lisäksi Fuengirolassa on Santa Fe ja Los Boliches Evangelical Church sekä Suomen Merimieskirkko.

Työkavereiden kanssa illallisella 26.1.26 Torerossa. Alkupalaksi espanjalainen tapas: perunamunakas

LIIKKUMINEN

Juna on nopein tapa matkustaa esim. Fuengirolasta Benalmadenaan, matka kestää netin mukaan vain noin 12–15 minuuttia. Junat kulkevat tiheästi, ja pääasiallinen pysäkki Benalmadenassa on Arroyo de la Miel. Liput ostetaan asemilta automaateista käteisellä tai kortilla. Lipun voi ostaa paitsi asemilla olevista automaateista, myös kioskeista tai lataamalla puhelimeen Renfe-sovelluksen (Renfe on Espanjan rautatieliikenneyhtiö, ilmeisesti hieman sama kuin meidän VR?). Ostaa voi joko pelkän menolipun tai meno-paluulipun. Lähtö on Fuengirolan keskustan asemalta. Hinta on keskimäärin n. 3 €–4 €. Junia kulkee säännöllisesti, useimmiten monia kertoja tunnissa. 

Jälkiruoaksi 26.1 Crema Catalana espanjalainen paahtovanukas - todella hyvää 😋

Arroyo de la Mielin asema sijaitsee kävelymatkan päässä Benalmadenan keskustasta. Netin mukaan saatavilla on myös suoraan liikennöivä bussi, joka lähtee paikasta Lepanto ja saapuu kohteeseen Avda Carvajal. Vuoroja on 10 minuutin välein, ja liikennöintiä on joka päivä. Kaikissa busseissa lipun voi ostaa käteisellä suoraan kuljettajalta, mutta yli kymmenen euron suuruisia seteleitä ei hyväksytä; pientä rahaa siis mukaan. Netin mukaan paras tapa matkustaa esim. väli Málaga–Fuengirola (asema) on bussi, mikä kestää 45 min ja maksaa 3 €–5 €. Valittavissa on myös juna, mikä maksaa 4 € ja matka kestää 46 min. Kuulostaa edulliselta 👍

Kuvamuisto ihanasta kulttuuripäivästä 24.1.26. Kiitos Tuula-ystävälle seurasta ja kiitos Ulla Tapaniselle hersyvän hauskasta Lava-ammunnasta Joensuun teatterin vierailuesityksessä 😍

Monen tuttuni kuvailema tunnettu turistikohde Torremolinoskin näyttää olevan lähellä Benalmadenaa, huomasin sen nettiä selaillessani. Reippaat kävelijät kävelevät tuon vajaan viiden km:n välimatkan noin tunnissa ja bussejakin kulkee. Bussikyyti maksaa netin mukaan 1 € - 2 € ja matka kestää 9 min; busseja kulkee 20 min välein. Kätevää ja edullista, helppoakin, kun taskussa on pientä rahaa, joilla voi maksaa kuljettajalle. Itse olen jostain syystä arastellut erilaisia automaatteja, vaikka tuskinpa niiden käyttö enää nykyään niin hankalaa olisi. Taksi em. välille maksaa netin mukaan noin kympin. Porukalla liikkujille sekin on hyvä vaihtoehto.

Seuraavalla postauskerralla lisää aiheesta, sisältönä silloin ehkä Fuengirolan kirkot ja muut kiintoisat kohteet ja tapahtumat siellä, sekä Malaga tietenkin. Koko ”pajatsoa” en tietenkään edes yritä tyhjentää, lähteitä on runsaasti ja niistä poimin joitakin kiinnostavia otteita 😄

Nautimme Tuulan kanssa 24.1 myös siitä, kun saimme kierrellä kiireettömästi Museo Elielissä

HISTORIAA - KOULUAIKOJEN MUISTOJA 1960-luvulta

Seuraavana museokuvan jälkeen olevassa kuvassa näkyy etualalla vanha pulpetti. Sen tyyppisessä työpisteessä istuin itsekin 60-luvulla siellä pienellä pielisjärveläisellä maaseutukoululla, väri vain taisi niissä olla vaaleahko. Muistelen että ruokailun ajaksi nostettiin jokin "tukipuu" kannen alle, jotta pöytä olisi tasainen. Pulpetille aseteltiin pieni itsetehty ruokaliina, se taisi olla puuvillalangalla kirjailtu vohvelikankainen liina. Pulpetin kannen alle oli kirjoiteltu viestejä, nimiä ym. Olisiko se ollut tuon ajan somea? 😉

Elielissä 3. kerroksen Karjala-näyttelyn lukuisat yksityiskohdat viehättivät👏

Koulun keittolasta tuotiin isolla kattilalla alakoulun puolelle ruokaa, joka oli milloin puuroa, velliä tai esim. jotakin keittoa; lauantaisin oli usein ruispuolukkapuuroa. Torstaisin taisi olla jo tuohon aikaan perinteinen hernekeittopäivä. Puolukoita vietiin syksyisin kouluun, muistaakseni kukin vei viitisen litraa. Keittäjä-Anni keitteli meille niistä mm. tuota herkullista ruispuolukkapuuroa. Puuron päälle laitettiin sokeria ja täysmaitoa. Tuohon aikaan oli lauantaisinkin koulua. 

Kotoa tuotiin maitopullo ja voipaperiin kääräistyt eväspalaset, joiden välissä oli yleensä vain paksu kerros voita; makkaraa tai muuta särvintä ei muistini mukaan ollut. Leipä oli kotona tehtyä ruisleipää. Voipaperi käytettiin useampaan kertaan, ja se taiteltiin siististi laukkuun tai reppuun seuraavaa käyttöä varten. Hyvin kaikki ruoka maistui, tultiinhan nälkäisinä syömään. Pizzoista tai hampurilaisista ei tiedettykään. Ulkoliikuntaa oli paljon, joten energiaa kului. Kun katselen vanhoja koulukuviani, kaikki näyttävät myös varsin hoikilta. Nykyisinhän puhutaan paljon ylipainosta lasten ja nuortenkin kohdalla.

Kuvasin tämän pulpettinäkymän vuosia sitten pielisjärveläiseltä Vuonisjärven kyläkoululta.

Vaaleat emalikupit (joissa oli muistaakseni vihreä raita yläreunassa) oli ruoka-astioina sekä lusikat, haarukoita en muista olleen; olivathan ateriatkin ns. lusikkaruokia. Huoneiden nurkissa lämpöä antoivat pönttöuunit ja puulattiat narisivat askelten alla. Jos oikein muistan, valaisimet taisivat toimia kaasulla. Opettaja säesti musiikkituokioita harmonilla, palkeet vain suhisivat musiikin taustalla, kun soittaja polki tarmokkaasti polkimia. Ulkona oli pieni urheilukenttä, karusellikeinu ja ulkohuussi. Muistan kun karusellikeinussa roikkuessa tuli eräänlaiset känsät kämmeniin. Runsaasti liikuntaa saivat silloin kaikki ympäri vuoden. 

Koulumatkani oli n. 4 km suuntaansa, mikä kuljettiin suksella, kävellen tai potkurilla, joskus myöhemmin polkupyörälläkin. Koulun asuntolaan pääsyn raja oli suuntaansa 5 km. Olisin halunnut asuntolaan, sillä paras tyttökaverikin pääsi, hänen koulumatkansa oli noin 5 km. Tyttökaverin kanssa pyöräiltiin usein vielä alkusyksystäkin viiden km:n päässä olevalle lähimmälle hiekkapohjaiselle uimarannalle; lähilammet olivat mutapohjaisia. Hämmästyttävää ettei pahemmin edes palellut, vai lieneekö aika kullannut muistot. Muistelen etten ollut kova ikävöimään, vaan viihdyin hyvin mm. yökylässä tyttökaverien luona tai kesäisin pidemmänkin aikaa ns. kesälomalla mummolassa Vuonisjärvellä. Myös yhteiset retket kulttuurikilpailuihin koulun kuoron kanssa olivat hartaasti odotettuja.

Toinen pulpettikuva samasta Vuonisjärven koulusta. Presidenttien kuvat ovat tuon ajan tapaan seinällä. Nämä pulpetit ovat myöhäisemmältä ajalta - olisiko 70-lukua?

Muistan kouluympäristöstä myös mustepullon ja pulpetin kannessa olleen pullon kolon sitä ympäröivine mustetahroineen. Lisäksi oli itsetehdyt "pyyhkimet", joihin mustekynää putsattiin. Siinä oli pehmeitä kankaanpaloja päällekkäin, mitkä ommeltiin keskeltä kiinni. Kaunokirjoitusvihkoon kirjoittaminen oli tarkkaa touhua, ettei kynän terä raapinut paperia puhki tai ei tullut mustetahroja. Toivoisin että kouluissa opetettaisiin edelleenkin kaunokirjoitusta, tai ylimalkaan käsin kirjoittamista. Haluan uskoa, että se tänä tekoälyn ja yhä laajenevan tietotekniikan aikoinakin tulee vielä joskus takaisin. Pienenkin (tai erityisesti pienen?) ihmisen aivot tarvitsevat eri aisteja aktivoivaa toimintaa.

Vuonislahden vanhalla kyläkoululla heinäkuussa 2011. Tässä taitaa olla opettajan pöytä ja istuin?

Kun muistelimme eräässä someryhmässä kouluaikojamme mm. 60-luvulla, yllättävänkin paljon yhdenmukaisuuksia löytyi Etelä-Suomen suurten kaupunkikoulujen ja pienten syrjäkylien koulujen välillä. Itse kuvittelin kaupunki- ja maaseutukoulujen erojen olevan suurempia. Millaisia muistoja sinulle heräsi, jos kävit alakoulua noihin aikoihin? 

Eri harrastusten ym. myötä olen vuosien varrella saanut tutustua myös moniin hyvinkin erilaisista lähtökohdista oleviin. On mm. perheen suojattuja ainokaisia, kaupunkipaikkojen koulutettujen ja varakkaiden perheiden lapsia, kulttuuriperheiden jälkeläisiä ja sitten tietenkin kanssani myös samantyyppisistä lähtökohdista olevia. Kuuntelen suurella mielenkiinnolla kuvauksia heidän lapsuudestaan. Kun ikää karttuu, tuntuu kuin yhä vähemmän olisi väliä sillä, mitkä ovat olleet elämän lähtökohdat. Kartanoiden ja mökkien lasten väliset erot tuntuvat kaventuneen ja iän myötä ne kuin entisestään kapenisivat – jos sen noin mutkat suoristaen voi ilmaista. Lähtökohtia huomattavasti enemmän on merkitystä sillä, miten suhtautuu nyt toisiin. Nuorempana tunsin näissä tilanteissa jonkinlaista haikeutta (tai mikä lienee ollut se tunne) suhteessa pieniin syrjäkylän lähtökohtiini. Ikä tasii kai tässäkin, kun nyt huomaa, etten koe niin enää. Erilaiset kohtaamiset ovat mielenkiintoisia ja rikastuttaviakin; ja lisäksi tarinoita kuunnellessa se kaipaamani mikrohistoriatietokin karttuu 👍

Vierailimme Tuulan ja Airin kanssa Kaurilan historiallisella kyläkoululla 31.7.2023. Myös tässä presidenttien kuvat näkyvät pulpettinäkymän takana seinällä, vanhojen pukujen yläpuolella.

On aina myös hauskaa huomata, kun yhtymäkohtia löytyy. Olen havainnoinut, että hyvinkin erilaisista elämänpoluista huolimatta moni asia yhdistää. Yhdeksi esimerkiksi käy vaikkapa työn arvostus ja tuo edellä mainittu ns. samalla viivalla olemisen kokemus näin elämän ehtoolla. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä työteliäisyys ja vastuunkantaminen olivat keskeisiä arvoja, työtä tekivät kaikki kynnellekykenevät ympäri vuoden. Toimettomuus ei ollut vaihtoehto, muistelevat useimmat noita aikoja eläneet. Toinen toisiaan autettiin ja vajaatyökykyisillekin tarjottiin sellaista työtä, jota he pystyivät tekemään. Sairaus tai vamma ei ollut kuulemani mukaan työskentelyn este. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella syntynyt ja jo lapsena sokeutunut Esteri-tätini elätti itsensä hierojana ja teki avustavia kotitaloustöitä. Lisäksi hän teki elämänsä loppuun saakka kauniita neuletöitä (kuva seuraavana). Esteri vietti vain muutamat viimeiset vuotensa ikääntyneenä hoivakodissa, viimeiseen asti käsitöitä tehden. 

Myös mm. sotalesket ja sotainvalidit veivät perheitään eteenpäin luovuudella ja kekseliäisyydellä, sinnikkäästi työtä tehden. Olen kuullut, että mm. kaikki kotityöt pyrittiin tekemään itse vielä hyvin iäkkäänäkin. Moni heidän lapsistaan on kouluttautunut pitkälle, kotoaan mallin saaneella ahkeruudella ja sitkeydellä. On valmistuttu lääkäreiksi, papeiksi tai muihin arvostettuihin ammatteihin. Uskon että näitä esimerkkejä löytyy lähes jokaisesta suvusta. Otsikkooni viitaten, aikamatkalaisena mietin, että jokaisessa ajassa on toki paremmat ja huonommat puolensa. Jotkin noista menneen ajan arvoista ja toimintatavoista saattaisivat kyllä olla relevantteja tänäänkin 💞   

Viimeinen joululahja 80-luvulla kuolleelta sokealta tädiltäni - tunnearvoa sisältävänä käytän näitä vain varoen 💗

Hyvää helmikuuta, Runebergin päivää 5.2, ystävänpäivää 14.2 ja Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää 28.2 🌞

Lieksan kirkon liepeiltä

Lieksan nykyinen kirkko valmistui vuonna 1982 arkkitehtien Raili ja Reima Pietilän suunnittelemana ja rakennettiin sen edeltäjän, vuoden 1979 palossa tuhoutuneen kirkon paikalle.

MITÄ, MIKSI, MILLOIN, MITEN, MISSÄ, KUKA?

Nämä eo. sanat olivat joululahjakirjani alussa (Marja Pirttivaara, Sukupolvien jäljet, 2025). Siinä on lainattu R. Kiplingin runoa vuodelta 1902. Aloin miettiä, miten nämä kuusi sanaa eli kuusi rehtiä palvelijaa toimisivat apunani esim. tämän tekstin kokoamisessa. Jos ei vielä nyt tarkemmin jäsennellen, niin ehkä myöhemmin. Toinen joululahjakirjani oli jo odottamani Kuikan vuosi (Heikki Turunen 2025). Odottelen jo innolla sen lukemista, kun mm. tammikuun kirjallisuuspiirimme kirja (Anne Holt & Even Holt: Kuoleman tahdissa) on luettu. 

Tähän alkuun jälleen hieman ajankohtaista, sitten hetkeksi historiaan, Lieksan kirkon liepeille.

Kirkot ovat tällä hetkellä kahdestakin syystä mielessäni: tulin äsken loppiaiskirkosta Joensuun kirkosta ja tähän vuodenaikaan eli vuodenvaihteessa 1979 paloi suruksemme rippikirkkoni Lieksassa. Olen jutellut parin kaverini kanssa, että voisin kirjoittaa blogiini jotain elinaikani historiasta, myöhemmin ehkä jostain kauempaankin, lähteitä käyttäen luonnollisesti. Pitäisikin pyytää minua paljon enemmän historiaa tuntevia Matteja ja Karia vaikka lounaalle. Siitä saisi taatusti inspiraatiota, näkökulmia ja kattavaa tietoakin! Em. Pirttivaaran kirjassa olikin s. 199 osuva sitaatti: ”Olen iloinen, kun tapaan jonkun, joka jakaa uteliaisuuteni ja innostukseni” (Esko Valtaoja). Juuri näin! Tässäkin kohtaa tulee mieleen, että ilman vuorovaikutusta kirjoittaminen(kin) on tyhjänoloista, yksipuolista, yksitoikkoistakin.

Kellotapuli näkyy kauniisti uuden kirkon alttari-ikkunasta

Aluksi suuntaa antavista suunnitelmistani alkaneelle vuodelle. 

Olen hankkinut JoenVolin kausikortin vuosittain jo viime vuosituhannelta alkaen, ja jumpannut 2–4 t viikossa. Jumpat ovat kohdallani valikoituneet (autottomana) mitä suurimmassa määrin siitä lähtökohdasta, minne on kohtalainen kävely-/pyöräilymatka. Onneksi läheisellä urheilutalolla ja mm. Tulliportinkadun + Länsikadun kouluilla on kattavasti jumppia, kevyempiä ja reippaampia, tanssillisiakin. Beetasalpaaja toki jarruttaa, mutta en odota supersuorituksia.

Vuonislahdessa pääsee hiihtämään, potkuriajelulle, sauvakävelemään ja tanssimaankin lavalle, kunhan lumi vähenee ja talven selkä taittuu. Liikunnalle ISO PEUKKU - mielestäni se on parasta omahoitoa 👍 Ja joulun ajan makeat herkut ehkä sulavat siinä sivussa... Olen sisäistänyt sen, ettei lonkkani ja polveni kipuilu tässä iässä vähene, jos en tee jotain täsmäliikkeitä säännöllisesti kotonakin. Vaikka tv:tä katsoessa, jotain joka päivä. Parhaimmassa tapauksessa siitäkin tavasta tulee rutiini.

Lieksan kirkon puinen kellotapuli sijaitsee kirkosta hiukan erillään, mistä johtuen se onneksi säästyi vuoden 1979 kirkonpalossa. Pionit kukkivat upeina uuden kirkon edustalla.

Yritän ottaa mahdollisimman rennosti ja vietän talvisinkin aikaa mökkiympäristön luonnossa eläimiä ja vuodenaikojen vaihtelua seuraten. Pientä historiaprojektiakin voisi toteuttaa vaikka tämän blogin merkeissä. Kuoroa ja sydäntoimintaa harrastan ilokseni ja inspiraatiokseni. Karpatiat ry:n hallituksessa ja vertaistoiminnassa jatkan. Stressiä aiheuttavia kuvioita karistelen pois. Siinäpä sitä onkin jo kylliksi tavoitteita alkaneelle vuodelle.

Yritän tsempata itseäni siten, että nautin niistä päivistä, mitkä ovat hyviä (hyvin nukutun yön jälkeen yleensä ovat). En vähättele sairauksia tai kremppoja, mutta jos nyt jo etukäteen murehtii, tulee ikään kuin murehdittua kahteen kertaan, tai joskus jopa turhaan. Keskustelut ja vuorovaikutus ystävien ja vertaisten kanssa ovat auttaneet. Senkin vanhemmiten yhä selvemmin tiedostaa, että jokaisella on surunsa, vaivansa ja huolensa. Lopulta kai vain ani harva esim. ilman mitään sairaus"osumia" elämänsä läpi selviytyy.

Vihreää vasten kullankeltaisina hehkuvat liljat Lieksan kirkkopuistossa 💚💛

Oloni on esim. tänään niin hyvä, etten muista sairas olevanikaan, kunnes tulee huonosti nukuttu yö. Silloin muistan. Sekä henkinen että fyysinen olo huononee jyrkästi. Matalat paineet huippaavat ja korkea syke rivakammin liikkuessa jarruttaa. Vaikka käytössäni on nyt uusi tehokkaampi aktiivisuusranneke, pyrin huomioimaan, että en (ainakaan liikaa?) mittaa suorituskertojen tai askelten määrää tai liikuntasessioihin käytettyä aikaa. Linnunlahden, Pielisen ja Paaterin hiihtoladut kylläkin jo kutsuvasti kuiskuttelisivat. Pieniä lenkkejä voisin kai jo suksillakin tehdä, jos pakkanen ei nouse kovin korkeaksi. Mikä sitten on sopiva pakkasraja, miinus10 vai miinus15? Syrjäisemmille hiihtotaipaleille lähtö ajatteluttaa, etenkin yksin.

Kirkkopuistossa on siviiliuhrien muistopaasi, jossa on mm. kolmen sukulaiseni nimet: kaksi pientä lasta ja heidän äitinsä 😔

Painoa kertyi vuodenvaihteen tienoilla entiseen tapaan hieman ylimääräistä. Ikuisuuskysymys, onpahan jotain pysyvää tässä epävarmassa maailmassa 😏 Se on kyllä kiva huomata, että kun palaa takaisin ”askeettisempaan” ruokavalioonsa, paino putoaa varsin pian, ja vakiintuu siihen ennen joulua olleeseen lukemaan. Mieleen palautui erään kaverini sanat vuosia sitten, kun hän teki päätöksen pudottaa painoaan terveydellisistä syistä ja lievittää siinä sivussa myös vatsavaivojaan: "En mieti sitä, mitä en voi syödä, mietin sitä mitä voin syödä." Hän pääsi tavoitteeseensa, ja keskittyy sellaiseen liikuntaakin, mihin vaivoiltaan pystyy. Liukkaammillakin voi liikkua sauvojen ja nastakenkien kanssa. Muissakin asioissa voisi enemmän keskittyä siihen, mitä vielä voi tehdä, ja mitä elämässä on, kuin siihen, mitä ei voi enää tehdä ja mitä elämässä ei ole.

Lieksan kirkon tulipalo (Kuva: Alpo Rummukainen 2.1.1979.)

Fb antoi muiston, että vuoden 2024 alussa olivat kovat pakkaset lähes joka puolella maakuntaamme, Lieksassa ulkomittarit näyttävät paikoin lähes -40. Joensuussakin (2. krs) -27. Myös vuoden 1979 alussa oli kova pakkanen (-37), kun Lieksan kirkko paloi (ilmeisesti sähkövian seurauksena). Oheiset palaneen kirkon kolme kuvaa ottanut Alpo kertoi muistavansa, kuinka jäätyneen sammutusveden jääpuikot roikkuivat joka paikassa, ja höyry tai savu leijaili alueen yllä. Ihmiset katselivat hiljaisina ja järkyttyneinä tulen tuhoja. Jaan kuvat Alpon luvalla muistoina noin 46 vuoden takaa. (Kuvat: Alpo Rummukainen 2.1.1979.)

Lieksan kirkon tulipalo (Kuva: Alpo Rummukainen 2.1.1979.)

Käyn usein mm. pääsiäisenä messussa tuossa läheisessä Joensuun ev.lut. kirkossa. Lopuksi olemme laulaneet virren 77: "Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se..." Tuo vanha pääsiäisvirsi tuo aina mieleeni Lieksan vanhan kirkon (kuva) ja käynnit pääsiäiskirkossa mummon kanssa siellä. En pikkutyttönä ymmärtänyt, miksi mummo itki aina tätä laulaessaan. Nyt kun olen itse mummoni iässä, jotenkin jo ymmärrän.

Vanha tunnelmallinen rippikirkkoni paloi siis yöllä 2.1.1979.  Kirkon arkkitehtinä on toiminut C.L. Engel ja kirkko valmistui 1838. Säilyneiden kuvien mukaan kirkon pääoven puoleinen pylväikkö jäi pystyyn sekä sen edustalla oleva takorautainen portti vuosilukuineen ja sitä reunustava kiviaita. Tuossa sillankorvassa kirkon edustalla oli 60-luvulla jäätelökioski, josta saatu jäätelö maistui kai paremmalta kuin mikään missään. Lapsuudessani 50- ja 60-luvuilla ei liioin jäätelö- tai karkkiherkkuja ollutkaan. Kävimme mummoni kanssa täällä paitsi pääsiäiskirkossa myös kesäisin, ja jälkimmäisistä muistuu mieleen jäätelö. Mielessä alkaa soida nytkin em. pääsiäisvirsi "Käy yrttitarhasta polku" (1889, nro 77). Se virsi tuli mieleeni mummoni hautajaisissakin Joensuun hautausmaalla kesällä v. 1986.

Lieksan kirkon tulipalo (Kuva: Alpo Rummukainen 2.1.1979.)

Kirkkopuistossa kävellessä pysähdyn myös tätini jatkosodassa (7.7.1941) kaatuneen puolison haudalle. Sydäntä koskettavaa lähihistoriaa. Kirkon vierellä on sankarihautoja 492, mukana on paljon nuoria poikiakin. Uusi kirkko sijaitsee palaneen kirkon paikalla Lieksanjoen rannalla ja sitä ympäröi kaunis kirkkopuisto hautausmaineen ja muistomerkkeineen. Kirkkopuistossa on myös ortodoksinen tsasouna.

Opaste sankarihautausmaan edustalla

Uuteen Lieksan kirkkoon liittyy eräs nyt mieleeni tullut koskettava muisto. 

Muisto liittyy ystäväämme, jonka seuraavan kulttuurielämyksen toiveena ja tavoitteena oli päästä vielä Monola-gaalaan Lieksan kirkkoon 8.7.2022. Hän ei päässyt, uurnansa laskettiin tuona samana päivänä. Kirkossa koimme jotain sellaista, mitä en edes yritä selittää. Ensimmäisellä puoliajalla samaan aikaan vierustoverini ja edesmenneen kanssa yhteinen ystävämme kuiskasi minulle, että hänelle tuli tuo ystävämme tässä (kanssani samassa) konsertin kohdassa erityisen vahvasti mieleen. Yhteistä tunnetta ei pysty selittämään. Olen aina uskonut, että vaikka maallinen katoaa, energia jää; voi puhua hengestä, toisinaan sielustakin. 

Näkymä uudesta kirkosta

Katsoin tuolloin kesällä -22 ylös kattoikkunan ristiin (kuva edellä), lasin läpi näkyvän turkoosin taivaan valkoisiin pumpulipilviin. Alttari-ikkunan takana koivut havisivat tuulessa tuon ylimaallisen kauniin musiikin tahtiin. Luonto, taide, vahvat ja sydänjuuriin saakka koskettavat musiikkitulkinnat yhdistyivät. Mielessä kiitollisuus, että saimme olla mukana. Jälkikäteen tuli mieleen, että jo pikkutyttönä katsoin ylös sen vanhan kirkon korkeimmasta kohdasta, ja silloin saavutti tunteen, jota ei sanoin pysty selittämään. Rajallinen ymmärrys ei riitä käsittämään tai kertomaan, kuinka moni muukin on kokenut samoin kirkon näkymiä, mm. alttaritaulua katsellessaan - niin vanhoissa jo tuhoutuneissa kirkoissa, kuin nykyisessäkin.

Seuraavana on kuva löydöstä Kontista tammikuussa -24. Nyt on muisto kotikirkosta paitsi valokuvina, myös taitavasti luotuna käsityönä. Kiitos työn tekijälle, kuka lienetkin🌺

Käsityö (applikaatio?) ja valokuva vanhasta kirkosta

Seurakunnat.genealogia.fi kirjoittaa, että myös tätä kirkkoa edellisen kirkon (1772–1828) tuli tuhosi salamaniskun seurauksena. Lähteet kertovat, että vuonna 1765 rakennettu kirkko ja kellotapuli paloivat ukkosentulesta 14.8.1828. Uusi kirkko rakennettiin 1833–1838 ja vihittiin käyttöön 1840. Kirkossa pääsi tuli irti myös 13.5.1911, mutta palo saatiin silloin sammutettua.

Seuraava lähde täydentää eo. tietoa: Ensimmäinen Lieksan kirkko rakennettiin vuonna 1667. Kun se purettiin rappeutuneena, uusi kirkko rakennettiin samalle paikalle vuonna 1772. Se tuhoutui salamaniskusta vuonna 1828. Kolmas Engelin piirtämä kirkko valmistui vuonna 1836 ja neljäs eli nykyinen vuonna 1982. (Wikipedia 2026.) Perimätiedon mukaan kirkon arvoesineitä olisi kirkon tuhouduttua viety 1700-luvulla turvaan Heinävaaralle saakka. Joidenkin tietojen mukaan kirkon kolme kelloa on viety samoihin aikoihin Kajaanin linnaan, josta ne kuitenkin mm. Hiski-tietokannan mukaan ryöstettiin.

Tämä C. L. Engelin suunnittelema v. 1836 valmistunut kirkko paloi v. 1979. Kuvan näkymä on samasta suunnasta kuin tämän postauksen aloituskuva. 

Lieksan evl-kirkon vanha kellotapuli säilyi tulipalossa, kun C. L. Engelin suunnittelema ja v. 1836 valmistunut kirkko tuhoutui tulessa v. 1979. Reima ja Raili Pietilän suunnittelema uusi kirkko valmistui v. 1982. Kirkko on konserttipaikkana suosittu mm. Lieksan Vaskiviikoilla. Myös juhannuksena olemme olleet seuraamassa lipunnostoa sankarihautausmaalla ja kokkoa kirkkopuiston rannassa. Joka kesä juhannuskokkoa ei ole, sen sytyttäminen riippuu kulloisistakin paloturvallisuussäännöistä. 

Siviiliuhrien muistopaasi jonka taustalla kellotapuli

Kellotapulin rakennustöitä aloiteltiin vuoden 1836 tienoilla. 

Vuonna 1840 tapuli alkoi olla valmis, vaikka pitkin 1840-lukua rakentamisen korjaamista vielä jatkettiinkin, mikä johtui mm. vesivaurioista. Viimeisin korjaus kellotapulissa on ollut sen oikaiseminen, joka tapahtui vuonna 1982. Tapulin korkeus on 33,5 metriä. Tapulissa on kaksi Venäjältä Pietarista noudettua kelloa. Kelloista toinen on hankittu väliaikaiseen kellotapuliin vuonna 1830, eli ennen nykyisen kellotapulin valmistumista. Toinen kelloista hankittiin vuonna 1845 ja se painaa n. 442 kg. Lieksan kirkon sisällä keskeltä katsottuna kellotapuli jää alttari-ikkunan ristin keskelle. (Pielisjärven ja Juuan historia 1811–1864, Elli Oinonen-Edèn; lieksanseurakunnat.fi.)

Kellotapuli ja sankarihautausmaan kauniita kukkaistutuksia

Lopuksi vielä eräs Lieksan kirkkopuistoon liittyvä kiehtova ja mielikuvitusta ruokkiva tarina.

Yle.fi kirjoitti huhtikuussa 2013 artikkelin otsikolla ”Tarina kuolemaan hypänneistä rakastavaisista elää Lieksassa” (toimittajat Jouki Väinämö [idea] ja Lasse Laitinen [teksti]). Artikkeli koskee kahta kirkkopuistossa joen rannalla olevaa sammaleista matalaa muistokiveä. Paikkakunnalla elää tarina pariskunnasta, joka hukuttautui jokeen avioliiton kariutumisen takia. Tuskin kukaan tietää, onko siinä perää, mutta tarina on joka tapauksessa mielikuvitusta kiehtova, ja ansaitsee mielestäni tulla kerrotuksi tässäkin.

Sankarihautausmaan muistomerkki "Siunaus", Heikki Varja, 1958

Lieksan kirkkopuistossa joen rannalla suuren kuusen läheisyydessä on kaksi matalaa muistokiveä, joiden alkuperä on mysteeri. 

Kivissä on kaksi nimeä: Eva ja Emil; sukunimiä tai vuosilukuja näistä todennäköisesti 1800-luvulla eläneistä henkilöistä ei ole. Paikkakunnalla kerrotaan, että Emil ja Eva sitoivat itsensä kiinni toisiinsa ja hukuttautuivat viereiseen Lieksanjokeen. Tarinan mukaan itsemurhien takana oli se, etteivät he olleet saaneet vanhemmiltaan lupaa mennä naimisiin. Erään tarinan mukaan Eva oli köyhän mökin kaunis tyttö, joka oli rakastunut rikkaan talon hyvännäköiseen renkiin. Toisaalta kerrottiin myös niinkin, että Emil oli ison talon tuleva isäntä, jolle talon piikatyttö odotti lasta – eli siis se hyvinkin klassinen tarina tuohon aikaan. Tarinat polveilevat moninaisina ja kerrotaan niinkin, että Evan vanhemmat eivät halunneet antaa tyttöään puolisoksi köyhälle rengille, vaan halusivat naittaa hänet rikkaalle Emilille. Häät tulivat, mutta molemmat rakastivat muita kuin toisiaan. Heti vihkimisen jälkeen Eva ja Emil kietoutuivat Evan valkeaan huntuun ja hukuttautuivat Lieksanjoen yläjuoksulla ja ajautuvat alajuoksulle.

Sisänäkymää vanhasta kirkosta (Lähde: kantapuu.fi, kokotekstihaku nimellä Lieksa, s. 55.)

Tässä edellä on eräs monille muistoja herättävä kuva, mikä on otettu vuoden 1936 tienoilla Lieksan vanhasta evl-kirkosta. Sisänäkymä on urkulehteriltä alttarille päin. Vuonna -79 palanut kirkko on rakennettu v. 1834–1835. (Kuvan lähde: kantapuu.fi, kokotekstihaku nimellä Lieksa, s. 55.)

Alla olevassa kuvassa näkyy vanhan kirkon ympärillä hautaristejä ja puustoa (koivuja ja kuusia). Pielisentien alkuosan taloja on taustalla vasemmalla ja Siltakadun rakennuksia lienee kirkon oikealla puolella. Kauempana siintelee Rantala. Lieksanjoki virtaa kirkkopuiston puiden takana oikealla. 

Lieksan kirkko kellotapulista kuvattuna. Edessä näkyy kirkon sakastin ja alttarin puoleinen seinä. (Lähde: Finna, Pielisen museo, Anna Hiltusen kokoelma 1930–1939).  

Evan ja Emilin tarina jatkuu. 

Siitä kerrotaan myös versiota, jossa Eva oli rikkaan talon perijätär ja Emil renkipoika. Jutut kuulostavat yleismaailmallisilta romanttisilta kertomuksilta. Artikkelissa haastateltu historiantutkija on kuitenkin varma, että nämä henkilöt olivat todella olleet olemassa. Eihän kivipaasia muuten olisi sinne joen rannalle laitettu. Kivet lienevät hänen mukaansa peräisin 1800-luvun jälkipuoliskolta. Artikkelissa vinkataan, että Evan ja Emilin (todellista?) tarinaa on mahdollisuus etsiä kirkonkirjoista Suomen Sukututkimusseuran tai Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen verkkosivuilta. Ylen artikkelia on sittemmin (26.4.2013) päivitetty seuraavasti: Evan ja Emilin nimet mitä todennäköisimmin löytyvät: Oikeat nimet ovat todennäköisesti Emil Gustaf Corner ja Eva Maria Riikonen. Heidät vihittiin 15.9.1882. Emil oli maakauppias ja Eva talollisen tytär. Miten he sitten elivät ja kuolivat, jää hämärän peittoon. (Yle.fi 2013.) 

Laitoin nimet mielenkiinnosta google-hakuun, ja sukututkimussivusto MyHeritage antoi nimen Eva Maria Corner os. Riikonen. Tämän julkisen sivuston mukaan Eva on syntynyt v. 1860 ja avioitunut (v. 1860 syntyneen) Emilin kanssa v. 1882. Vihittäessä molemmat olivat 21-vuotiaita. Evalla oli 8 sisarusta, josta Antti Juhon ja Caisa Stinan nimet mainittiin. Tarkemmat tiedot löytynevät ei julkisesta eli maksullisesta MH:n versiosta. Kenties joku innostuu jatkamaan kiinnostavan historian tutkimista tältäkin osin 👍

Uuden kirkon sisällä on pienoismalli vanhasta kirkosta.

Lieksan vanha kirkkopuisto on monelle lieksalaiselle rakas muistojen puisto, jonka kirkolliset rakennukset ja hautamuistomerkit kertovat merkkikohdista Pielisjärven ja Lieksan historiassa, todettiin Mikko Tirkkosen johdolla v. 2015 tehdyssä monipuolisesti kirkkopuistoa kuvaavassa videossa. Evan ja Emilinkin tarinasta kerrottiin samalla videolla, kerronta Terttu Heiskanen-Timonen. Myös sodan sankarivainajien ja siviiliuhrien muistoa videolla kunnioitettiin. (Youtube 2015).

Sankarihautausmaalla on kauniit kukkaistutukset. Kuvassa taustalla tsasouna. 

Kiitos historian kirjoittajille, kertojille ja kuvaajille sekä kaikille teille kuluneesta vuodesta, antamastanne tuesta, ilosta ja inspiraatiosta 💗

Lopussa vuoden, mennyttä muistellen

Illan pimentyessä joulukonserttiin menossa v. 2025

Taide ja kulttuuri apuna traumojen käsittelyssä

Huomaan, että nyt tuli laitettua aika iso alkuotsikko, mutta tällä kertaa näin. Tässä kirjoituksessani pääaiheina ovat muistot ja musiikki, miksipä ei muukin kulttuuri. Näin joulun alla muistelemme aina tilaisuuden tullen myös kuusijuhlia lapsuuden kouluillamme. Mieleen tulevat tuoksuvat pussit omenoineen ja pullineen sekä vanhat joululaulut ja näytelmät ja muut kuusijuhlaesiintymiset. 

Kerron aluksi erään kuulemani muiston alakouluajoilta, mikä ei niin onnellinenkaan ole, mutta onko elämä ylipäätään aina onnellista? Tuossa alakoulussa oli jonkin aikaa ollut epäpätevä sijainen, joka tuurasi pidemmällä sairauslomalla ollutta vakituista opettajaa. Tuuraaja oli sisäänpäin kääntynyt vähäpuheinen henkilö, ja erityisesti vilkkaammat oppilaat joutuivat tuuraajan silmätikuiksi. He saivat seistä häveten arestissa luokan nurkassa, toisten oppilaiden vaivihkaa arkana silmäillessä. Jos rohkaistui kysymään, miksi jouduin TAAS nurkkaan, hän vastasi, että koska olet tuollainen – aina äänessä! Luultavasti vilkkaampien persoona ärsytti jo pelkällä olemassaolollaan. 

Samantyyppinen tilanne voi muodostua aikuisiälläkin, tai jopa kypsillä kymmenillä. Jos ryhmässä on esim. nk. introvertteja ja ekstrovertteja, voi vähemmistöön jäänyt ”erilainen” joutua silmätikuksi tai kokonaan syrjäytetyksi. Pelkkä aktiivisuus voi ärsyttää sisäänpäin kääntyneempiä - tai päinvastoin. Asiantuntijoiden mukaan useimmat ovat kuitenkin jotain introvertin ja ekstrovertin väliltä, mutta otin tuon esimerkin aihepiirin monimutkaisuuden vuoksi.

Valoja ja varjoja joulukonserttia kuunnellessa

Kerran tuo eo. muistossa mainittu henkilö ohjasi jotain koulun joulunäytelmää ja tupeerasi sitä varten kohteenaan olleen lapsen pitkän tukan sellaiseen takkuun, ettei sitä saatu enää selviteltyä. Rooliksi näytelmässä hän oli valinnut tälle jonkin noidan, peikon tmv. Niinpä tupeeraus oli tavallaan kuin hyväksyttävää, vai oliko? Kertoja muistaa yhä sen oudolla tavalla hurjistuneen ilmeen, kun ”ohjaajan” tupeerauskampa suihki kuontalossa. Tukan selvittely oli ollut kivuliasta, ja kotona hermostuttiin, että minkä ihmeen takia tuo tukka piti tupeerata tuollaiseksi 😖 Isoja tuppoja hiuksia irtosi ja osa takuista leikattiin lopulta irti hiusten kasvaessa. Koululainen oli silloin alle kymmenvuotias. Tämän sorttisesta touhusta on hankalaa – ainakaan suoraan – syyttääkään, kuuluihan takkutukka näytelmän roolihenkilön ilmiasuun. 

Samalla tavoin kai aikuisiälläkin löytyy ”hyviä syitä” kiusaamiselle tai syrjimiselle: se kun nyt vaan oli semmoinen tai tämmöinen ja ansaitsi niin ollen kohtelunsa, selitettiin. Olen miettinyt matkani varrella sitäkin, kenelle voi kertoa, kun/jos kiusaaja on auktoriteettiasemassa oleva aikuinen ja kiusattava vasta lapsi? Vanhemmille ehkä, tai toisille opettajille, jos sellaisia on? Kiusattu lapsi kaipaisi tuekseen ketä vain aikuista. Aikuisten tulisi saada tietää tuollaisista tapahtumista ja puuttua asiaan. Koulukiusattujen lasten kohdalla tilanne on vaikeampi, jos vanhemmat eivät omilta kiireiltään tai rasitteiltaan jaksa tai huomaa. Tässäkin ajassa voisi painottaa enemmän vanhempien vastuuta seurata herkillä aisteilla lastensa elämää, kaikki ei ole varhaiskasvattajien tai koulunkaan vastuulla.

Harmaa hetki Pielisen rantakalliolla itsenäisyyspäivänä 2025 puolenpäivän aikaan

Maailma ei murene pahuuteen, mutta hyvien hiljaisuuteen se voi murentuakin, sanovat viisaat ajattelijat. He ovat siinä varmaankin oikeassa. Kaltoinkohtelijana voi olla päiväkoti- tai koulutoveri tai vertainen työ- tai järjestökaveri tai kuka vaan esim. auktoriteettiasemassa ollut. Onneksi kuitenkin moni kuin ihmeen kaupalla saa jostakin kiinni; tai löytyy ihminen, joka kiskaisee kuilun partaalta kauemmas. Ainakin hetkeksi. Hyviä ja myötätuntoisia kanssakulkijoita on. Itse sain kouluaikoina tukea yhdessä soittamisesta tai laulamisesta, päiväkirjan kirjoittamisesta, luonnosta suurine suojaisine puineen, lintuineen ja muine eläimineen. Edellä olevan otsikon teemasta lisää myöhemmin.

Pielisen rannalla 10 vuotta sitten, joulukuussa 2015

Musiikista hoivaa ja energiaa

Facebook antoi muiston marraskuulta v. 2016. Huolsimme musiikin opiskelijoittemme kanssa tuolloin ääntä mm. Olavi Uusivirran Nuoren ja kauniin myötä ja illalla pääsi vielä kuoroon laulamaan joululauluja. Lemppareitani silloin olivat "lumiukkolaulu" Walking in the Air ja ikivihreä ja -ihana Valkea joulu. Muun muassa niitä lauloimme ko. vuoden joulukuussa hoivakoti Helmessä ja Vetreassa. Musiikki auttoi pääsemään yli ja eteenpäin. Tällä hetkellä joulun lempikappaleitani ovat Taivas sylissäni, Tonttu, Tulkoon joulu, Aavistus ja Marian poika. Viittaan aikaan noin kymmenen vuotta sitten: musiikki auttoi tuolloin(kin) pääsemään rankkojen aikojen yli. Muistot tuosta ajanjaksosta ovat onneksi jo haalistuneet, mutta eivät kokonaan unohtuneet. 

Joulukonserttia Joensuun kirkossa kuunnellessani muistui mieleen myös ajanjakso 90-luvun alussa. Tuo aika mm. rahallisine vaikeuksineen (pieni osa-aikatyön palkka ja asuntolainan korko 14 %) oli tosi rankka, ja musiikki tarjosi eräänlaisen oljenkorren silloinkin. Ystäväni Tuula kokeneena laulajana pyysi mukaan kuoroon ja sitä myötä pääsin noin vuodeksi mahtavaan (useamman kuoron laulajista koottuun) suurkuoroon laulamaan pääsiäisenä Mozartin sielunmessua (Requiem eli ”lepo”) Joensuun kirkkoon. Muistan yhä nuo kannattelevat ja hetkeksi levon antaneet tuokiot n. vuoden kestäneiden harjoitusten aikana 🎵🎶 Mieleen jäi sekin, että sain olla itseäni PALJON lahjakkaamman lauluporukan joukossa, mutta kun pysyin stemmassa, sain jäädä. Mieleen jäi kirkkaana muistona myös ihailemani Soile Isokosken kohtaaminen kirkon portaikossa, hän lauloi yhtenä solistina tuossa suurkuorossa. Maailmankuulun taiteilijan ystävällinen hymy ja terveyhdys ja jopa kiittävä kommentti valkoisesta pitsikauluspuserostani jäivät helminä mieleen. Tuo pusero on muuten yhä (yli 30 vuoden jälkeen) tallessa muistona, eihän sitä raaski hävittää 😍

Nostalginen joulutaulu Herkkuleipurien pajassa

Elämä yllättää, joskus kielteisesti, joskus onneksi myönteisestikin. Olenkin alkanut ajatella yhä enemmän niin, että ainoa varma on epävarma. Kenelle vain voi tapahtua mitä vain, milloin vain ja missä vain. Pitkän matkani varrella olen havainnut senkin, että myös ne voimiensa tunnossa olevat kovan vallan käyttäjät voivat olla jonain päivänä yllätysten edessä. Hyvä palaa jossain vaiheessa takaisin tekijälleen, mutta uskon että niin käy myös pahoille teoillekin. Vastaan voi tulla kipeitä vastoinkäymisiä jokaisella. Olen aina ajatellut, että elämä ikään kuin tasii. Voitonvarma valtansa huipulla oleva voi olla huomenna ”maassa” ja tämän hetken kolhitulle tuleekin onnellisempi käänne.

Hoivakotikeikalla Karjalan Karaokeklubilaisten kanssa 19.11.25 (kuva: Marja Mölsä)

Olen nyt suunnitellut musiikkiin liittyviä uusia harrastuksia, vaikka toki ikäni ymv. tuomat rajoitteet tiedostankin. Ääneni kunto on ainakin tällä hetkellä hyvä ja vielä jaksaa – ainakin toistaiseksi. Kävin viime talvena kurkkutautien lääkärillä, ja hän sanoi että käytössäni olevat lääkkeet ja ikä alkavat rajata äänenkäyttöä, mutta laulaa saa (ja pitääkin?) niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Jotain jätän tietysti uuden tieltä poiskin, ei ole pakko pakata kalenteria täyteen. Kaikissa harrastusporukoissa esim. ikä ei ole miinus, vaan kaikki otetaan yhdenvertaisina mukaan. Lauluporukoissa saa uusia tuttuja ja sehän sosiaaliselle (ekstrovertille?) on tärkeää. Musiikin avulla voi käsitellä monenlaisia tunteita, siitä saa iloa, lohtua ja elämänsisältöä. 

Laulutuntini jatkuvat vielä, ja lippu mm. konserttiin Joulumieltä jokaiselle 14.12 on jo hankittu. Kauneimmat joululaulut niin Paaterin kuin Joensuunkin kirkoissa kuuluvat myös joulunalusajan isoihin iloihin. Kulttuuria näyttämötaiteenkin muodossa tuli koettua: upea Minna Canthin Työmiehen vaimo Enon Louhiteatterissa 30.11. Joku sanoi osuvasti, että taidekonteksti on hyvä traumojen käsittelyssä. Tätä ajattelin Työmiehen vaimoa katsoessa. Tämän teemainen kirjallisuustaide on toiminut oman ja uskoakseni mm. monien kanssasisartenkin traumojen käsittelyssä, niin silloin Canthin aikaan 140 vuotta sitten kuin nykyisinkin. Ja musiikki tietenkin ja kaikki kulttuuri!

Joulukuussa 2023 metsätie oli luminen

Muistoja musiikista

Olen saattanut kirjoittaa seuraavasta muistostani tänne aiemminkin, mutta tuskinpa toisto haittaa. Löysin vuosikymmenien jälkeen Opettaja-lehdessä olleen muistokirjoituksen runsaan parin vuosikymmenen takaa. Sen oli kirjoittanut nuoruusaikainen äidinkielen opettajani kyläkouluni yläluokkien opettajasta. Heiltä molemmilta saatiin tuolloin hyviä eväitä elämään: äidinkielenopettajalta rakentavaa ja ansaittua palautetta ja kannustusta kirjoittamiseen ja kansakoulun yläluokkien opelta kipinää musiikkiin, mm. kuorolauluun. Ehkäpä jo silloin kypsyi myös haave äidinkielen opettajan ammatista, joksi myöhemmin aikuisena sain opiskellakin. Siitä olen syvästi kiitollinen varmaan hamaan loppuuni asti. 

Muistelen yhä lämmöllä tuota kyläkoulun pientä kuoroa ja nokkahuiluorkesteria, jonka kanssa kävimme jopa noin sadan km:n päässä kulttuurikilpailussa. Sata kilometriä oli tuohon aikaan tosi pitkä matka, ja nuo matkat olivat silloisen elämäni tähtihetkiä. Koulun kuusijuhlissa lauletut laulut muistan yhä keskeisinä joulutunnelman virittäjinä. Musiikkiharrastuksen varassa jaksoi; esiintymismatkoissa oli mitä odottaa. Joissakin valokuvissa näkyvä totinen tiukkalettinen soittaja käytti siinä lähes itsensä mittaista alttonokkahuilua – nyt ihmettelen, miten lienee osannutkaan. Tuolla opettajalla oli kyky innostaa musiikin pariin, ja opettaa lapsille mm. nuottienlukutaitoa. Virheistä ei rangaistu, saati pilkattu tai osoiteltu huonona esimerkkinä. Kesäisin tuo opettaja täydensi opintojaan Savonlinnan oopperalaulukursseilla, ja kun hän innostui, silloin myös koko ryhmä onnistui!

Joulukuussa 2025 lunta on niukalti

Tässä yhteydessä tulee yhä mieleen myös kirjailijan ja yliopistovuosien äidinkielenopettajani Anna-Liisa Alangon sanat teoksessa Marjakuusen aikaan. Siinä hän sanoo s. 25, että pitää kertoa ihmisille asioita, joista he eivät välttämättä halua kuulla, mutta joita on tarpeen tietää. Kysymys on siitä, miten meidän ja tulevien sukupolvien käy. (Emt.) Mielestäni esim. kaltoinkohtelemiseen liittyvistä kurjistakin asioista on tärkeää puhua, vaikka se ei helppoa tai miellyttävää olisikaan. Uskon että olipa epäkohta mikä tahansa, niihin ei tule muutosta vaikenemalla. Uskon myös, ettei trauma katoa, jos sitä ei käsittele tavalla tai toisella.

Kuvamuisto Suomi 100 -juhlasta v. 2017 Vuonislahden Seurojentalolta

Kyllä - aikoja vaihtaisin pois

Laulussa sanotaan, etten päivääkään vaihtaisi pois. Itse vaihtaisin varmasti, enkä vain päiviä vaan vuosia. Monet vuodet ja elämän jaksot ovat olleet todellakin erilaisia kuin niiden nyt jälkikäteen olisi toivonut olevan. Itsesääliin ei kuitenkaan ole syytä vaipua, on ollut hyvääkin. Kohdalle on osunut monia hyviä ihmisiä ja elämää eteenpäin rakentaneita käänteitä. Tämänkin alkuvuoden jotkin kokemukset satuttavat yhä, mutta nyt loppuvuodesta iloitsen mm. hyvistä uusista kohtaamisista. Huomioimista merkkipäivän merkeissäkin on vielä loppuvuodesta tullut, kauniisti paketoitu lahjakynttilä, kutsu yhteisille juhlakahveille muiden merkkipäivän viettäjien kanssa ja yhteisiin ruokailuihinkin. Iloitsen 💗

Joulukuun valoja Marttalasta

Elämän arvista muistuttaa toisaalta yhä eräänlainen (yli?)reagointi, jos joku pyrkii ylittämään rajat, loukkaamaan tai nöyryyttämään - olipa se sitten fyysistä tai henkistä. Nöyryyttämisen koen rumimpana ja syvät haavat jättävänä vallankäyttönä, josta ei hyödy kukaan – ei edes itse nöyryyttäjä. Tulee mieleen vanha sananparsi, jossa sanotaan jotenkin niin, että pakkasella housuunsa pissaaminen lämmittää ehkä hetken, mutta sen jälkeen on kahta kauheampi vilu. Yksinkertaisinta olisi vain sivellä teflonia pintaan ja pyrkiä sivuuttamaan ilkeilyt ymv., mutta toivon silti, etten lakkaisi reagoimasta epäoikeudenmukaisuuteen, väkivaltaan tai muuhun kaltoinkohteluun. Olen kiitollinen, että näin kypsillä kymmenillä olen saanut olla yhä useammin myös kuuntelijana, jakamassa koettua.

Jouluinen maustekakku onnistuu hyvin gluteenittomanakin 😋

Viisaus on kykyä tietää mistä voi olla piittaamatta (William James)

Olen kirjoittanut näistä asioista aiemminkin, ja kaipa tätä kaikkea pitää käsitellä niin kauan kuin on tarpeen. Jos sen sulkee möykkynä sisäänsä, se ei anna rauhaa. Jotkut kirjoittavat vielä vanhuudessaan kirjojakin mm. nuoruudessaan kokemastaan väkivallasta. Kiusaamisen, nöyryyttämisen tai muun kaltoinkohtelun jäljet eivät ehkä koskaan kokonaan häviä, vaikka aktiivisesti yrittäisikin poistaa niitä. Joskus kiusaaja voi pyytää anteeksi jälkikäteen, mutta arvet jäävät. Toisinaan kiusaaja voi todeta vielä vuosien jälkeenkin, ettei hänessä tai hänen käyttäytymisessään ollut mitään vikaa. Syyhän oli kiusatussa, mitäs oli ”sellainen” tai ”tällainen”. Joskus voi kuulla sellaistakin selitystä, että mitäs olit aina äänessä, joka paikkaan "nokkas laittamassa", ja vieläpä niin ”auki”, mikä sitten kai aiheutti sen kiusaamisen. Erilaiseksi koettu piti saada pois porukoista, ja silloin voitiin käyttää kyseenalaisiakin keinoja.

Toinen jouluinen "must": jouluksi täytyy saada piparipullia 😋

Anteeksi antamisen ajatus kuuluu jouluunkin, mutta entä unohtaminen? Joku viisas sanoi, ettei eteenpäin edes pääse, jos ei pysty antamaan anteeksi. Sitä kohti pyrkien! Toivottavasti sen jälkeen voi keskittyä täydemmin muuhun, vaikka terveytensä hoitoon kokonaisemmin. Kun kerroin vatsavaivoistani, 91-vuotias äitini sanoi juuri tänään, että häntä ihmetyttää, kun sinä näyt tietävän terveysasioista paljon, mutta silti syöt niin huolettomasti mitä sattuu. Varmaan oikeaan osunut kommentti; eikä selityksekseni riitä, että kunpa pitää huolehtia sydänterveydestä, niin ei jaksa kiinnittää huomiota vatsaa ärsyttäviin ruoka-aineisiin, niihin sinänsä terveellisiinkin. Niinpä, ei saisi keskittyä vain yhteen asiaan, tässäkään. Yritän! Sitä ennen maustekakun ja piparipullien lisäksi ne vakiintuneet jouluruoat – kai?

Joulurauhaa ja terveyttä uudelle vuodelle🎅