Työnäyte Al-Jazeeralle

Tämän ei pitäisi olla suuri uutinen. Kanadalainen CBC-yhtiön talk show –isäntä Avi Lewis on saanut työpaikan katarilaiselta Al-Jazeera –televisiokanavalta. Itse asiassa moni entinen BBC:n ja Sky Newsin työntekijä on löytänyt vihreän oksan ja ilmeisesti myös paksumman tilipussin Persianlahden rannalta.

Lewis edustaa toimittajana valtavirtaa eli hän on ”progressiivinen” vasemmistolainen. Hänen isänsä Stephen Lewis toimi Kanadan YK-suurlähettiläänä ja sosialistisen Ontarion Uuden Demokraattisen Puolueen puheenjohtajana. Hänen äitinsä Michelle Landsberg on Kanadan suurimman liberaalin päivälehden Toronto Starin kolumnisti. Isoisä Stephen Lewis johti Uutta Demokraattista puoluetta liittovaltion tasolla.

Lewisin sukutausta ja poliittiset mielipiteet siis tukevat uravalintaa etenkin kanadalaisen veronmaksajan rahoilla pyörivän CBC:n kaltaisessa yhtiössä. Loikka Al-Jazeeraan tuntuu myös luonnolliselta varsinkin, kun työpaikkahaastattelu on tätä luokkaa. Siinä Ayaan Hirsi Ali saapuu vieraaksi Lewisin vetämän On the Map –ohjelmaan.

Haastattelu on jo vanha, mutta siinä itsetietoinen toimittaja joutuu itseään älykkäämmän ja sanavalmiimman ihmisen yllättämäksi. Opitut fraasit Yhdysvaltojen uskonnollisen oikeiston silmittömästä pahuudesta ja islamin monimuotoisuudesta eivät tehoa odotetusti ja toimittaja yrittää epätoivoisesti päästä niskan päälle siinä kuitenkaan onnistumatta.

Konservatiivinen radiojuontaja Dennis Praeger analysoi seuraavissa (1 ja 2) puhki Lewisin haastattelun eikä jätä kuuntelijan omille tulkinnoille juurikaan tilaa. Kannattaa kuunnella, jos mielenkiintoa riittää. Hirsi Alin haastattelu itsessään kertoo kuitenkin valistuneelle katselijalle kaiken olennaisen.

Frontpage-verkkolehden jutussa puhutaan Al-Jazeerasta islamistien äänitorvena. Tämä ei ole täysin oikeutettu käsitys etenkään englanninkielisestä versiosta, joka näyttää ja kuulostaa aika samalta kuin BBC, vaikka se ei olekaan yhtä vasemmistolainen kuin esikuvansa. En silti haluaisi, että kyseinen kanava on osa Canal Digitalin satelliittipakettia.

Ruotsalainen jihad

Keskiviikkona 26.3. Yle 1 näyttää ruotsalaisen dokumentin Det svider i hjärtat (Sydäntä kirvelee) Ulkolinjassa nimellä Ruotsalainen Jihad. Dokumentin tekijä Oscar Hedin on viettänyt kolme vuotta pyhään sotaan valmistautuvien ruotsalaisnuorten keskellä ja yrittää etsiä vastausta siihen, miksi he haluavat vaihtaa kansankodin pyhään sotaan.

Elokuvaa on näytetty Ruotsissa elokuvateattereissa viime vuoden lokakuusta saakka ja se sai ensi-iltansa Ruotsin televisiossa äskettäin. Yleisradio on ollut mukana tuottamassa dokumenttia ja keskiviikkona nähdään, millaista jälkeä Hedin on saanut aikaiseksi.

Hufvudstadsbladetin jutussa lainataan Oscar Hediniä, joka sanoo, että hän on miettinyt elokuvaa jo syyskuun 11. päivän terrori-iskuista alkaen, koska lännen ja radikaalin islamin välisestä konfliktista puuttuu osa näkökulmista. Hedinin mukaan konfliktia hallitsee kaksi tarinaa, joista toinen liittyy Al-Qaedan muodostamaan uhkaan maailmanjärjestykselle ja toisessa kuvassa puolestaan käytetään islamisteja peitellyn USA-kritiikin välikappaleena. Hedinin tavoitteena oli täydentää näiden näkökulmien tuottamaa kuvaa tuomalla terrori-iskujen tekijät valokeilaan.

Pohjoismaiseen dokumenttiperinteeseen kuuluu valitettavasti elimellisenä osana kaikkien ongelmien yhteiskunnallistaminen. Tätä ei Hedinkään arvostelujen mukaan pysty välttämään. Hedinin mukaan on vaikea sanoa, miksi nuoret miehet haluavat tappaa itsensä ja muita ihmisiä jihadin takia, mutta taustalta löytyy sosiaalisia ja psykologisia tekijöitä. Tämän olisi kuka tahansa voinut sanoa ennalta näkemättä lainkaan nuorten jihadistien elämää. Hedin itse toteaa Hbl:n mukaan:

"Kun yritin etsiä selitystä, havaitsin, että lähes kaikki pojat tulevat köyhiltä alueilta ja useimpien isä on epäonnistunut isän roolissaan, tehnyt rikoksia, pahoinpidellyt lapsia tai häipynyt tiehensä. Monet pojista ovat ajautuneet alamaailmaan, huumeisiin ja rikoksiin, kunnes he ovat kokeneet äkillisen herätyksen, jonka seurauksena he haluavat hyvittää rikkinäisen taustansa."

Näin henkilökohtainen vastuu hävitetään täällä Pohjoismaissa ja kaikki johtuu yhteiskunnasta. Tästä huolimatta dokumentti kannattaa katsoa, koska se tarjoaa näkökulman terrorismin ruohonjuuritasolle.

Ruotsalainen blogikirjoittaja Oscar Gudmundsson pääsi jo lokakuussa katsomaan elokuvan ennakkoon ja sai jopa nimensä lopputeksteihin yhdessä norjalaisen radikaali-imaami Mullah Krekarin kanssa, koska elokuvan tekijä oli käyttänyt blogia yhtenä lähteenä. Gudmundssonin arvostelu löytyy täältä.

Elokuvassa seurataan yksittäisiä jihadisteja ja heidän kohtaloitaan. Michael Glinka, joka kulki nimellä Abu Musab, oli ilmeisesti Ruotsin ensimmäinen anti globaalille jihadille. Algerialaisen isän poika kasvoi Tukholman Lärkstadenissa ja tutustui Södermalmin Ringvägenin moskeijassa radikaaliin islamiin. Glinka kuoli Bosniassa. Hänen ja Kvänumista kotosin olevan perheenisä Hassan Zaarourin kuolemat kuvataan dokumentissa.

Varsinainen tarina kuitenkin kerrotaan ensimmäisen ruotsalaisen itsemurhapommittajan Mirsad Bektasevicin ystäväpiirin kautta. Bektasevic pidätettiin Sarajevossa 2005 terrori-iskun suunnittelusta ja tuomittiin vuonna 2007 kolmen muun miehen kanssa 15 vuoden ja neljän kuukauden vankeusrangaistukseen. Hedin seuraa Lennartia, yhtä Bektasevicin ystävää, joka kulkee nimellä Abu Usama al-Swede. Katsojalle näytetään myös islamistipiireissä suosittu saarnaaja Anas Khalifa, joka saarnaa jihadin oikeutuksesta. Gudmundssonin mukaan Hedin ei kuitenkaan sorru tekemään islamisteista propagandan uhreja, vaan kuvaa heidät hauraina mutta lopullisesta päämäärästään eli marttyyrikuolemasta tietoisina ihmisinä.

Elokuvasta käy selkeästi ilmi, että radikaali islamismi elää ja voi hyvin Ruotsissa. Se elää jatkossakin, jos Anas Khalifan kaltaiset pääsevät kasvattamaan uusia jihadistisukupolvia. Gudmundssonin kertoo, kuinka yhdessä elokuvan vastenmielisimmistä kohtauksista Anas Khalifa selostaa seurakunnan lastentuntien tapaan päiväkotilapsille, että paratiisissa on sata erityisen ylellistä tasoa niille, jotka ovat valmiita tulemaan marttyyreiksi ja uhraamaan elämänsä uskonnon takia.

Mediassa ei toistaiseksi ole kerrottu suomalaisista jihad-taistelijoista, mutta elokuvassa esiintyy taustalla Muhammad-niminen hahmo, joka talvella 2006 lähtee Göteborgista Somaliaan. Siellä hän kuolee paikallisten islamistitaistelijoiden riveissä.

Yle1: ke 26.3. klo 22.00 Ulkolinja: Ruotsalainen jihad

Poliittinen korrektius televisiossa ja elokuvissa

Fiktion puolella esiintyvä poliittinen korrektius palasi taas mieleen, kun näin jutun, jossa kerrottiin Britannian yleisradioyhtiö BBC:n korvanneen muslimiterroristit eläinaktivisteilla sairaaladraamassa Casualty. Kanavan johtohenkilöt eivät halunneet loukata valtiovallan erityisessä suojeluksessa olevaa vähemmistöä, vaan päätyivät loukkaamaan eläinaktivisteja, jotka varmasti pitävät asiasta meteliä mutta tuskin äityvät mellakoimaan tai katkomaan päitä tämän takia.

BBC on ollut muutenkin viime aikoina tulilinjalla tavastaa käsitellä islamia, jota Telegraphin bloggaaja Damian Thompson kuvaa sanalla gutless, joka kai parhaiten tässä yhteydessä voitaisiin kääntää sanalla munaton. Thompson vertaa BBC:n tapaa toisen osittain valtiorahotteisen Channel Four –kanavan vastaavaan. Channel Four esitti taannoin dokumentin Undercover mosque, jossa kuvattiin salaa brittiläisissä moskeijoissa saarnanneita äärimuslimeja.

Britannian poliittisesti korrektia ilmapiiriä kuvaa myös se, että radikaalimuslimien puheita tutkinut West Midlandsin poliisi ei suinkaan syyttänyt dokumentin perusteella saarnamiehiä, vaan Channel Four –kanava oli poliisin mukaan vääristellyt saarnamiesten sanomisia. Poliisi ei löytänyt kanavan toiminnasta mitään syytteeseen oikeuttavaa mutta raportoi silti löydöksistään mediaa valvovalle viranomaiselle Ofcomille.

Sillä, raportoiko Channel Four totuudenmukaisesti moskeijan tapahtumista, ei ole merkitystä. Koska dokumentti vahingoitti New Labourin hallitsemassa Britanniassa pyhiksi julistettuja ”yhteisöjen välisiä suhteita” (community relations), dokumentti oli itsessään paha sen totuudenmukaisuudesta riippumatta.

Amerikkalaiset eivät ole pekkaa pahempia

Poliittinen oikeaoppisuus ei ole Britannian eikä BBC:n yksinoikeus. Monille on vanhastaan tuttu amerikkalaisten stereotyyppinen tapa kuvata mustan väestön edustajia poliisielokuvissa ja –tv-sarjoissa. Musta mies ei juuri koskaan ole päähenkilö vaan valkoihoisen päähenkilön paras kaveri ja partneri. Edelleenkin on turvallisempaa kuvata rikolliset pääosin valkoihoisina, kuten on tehty neloselta tulevassa Criminal Minds –sarjassa, vaikka todellisuus osoittaisikin afroamerikkalaisen väestönosan selkeän suhteellisen yliedustuksen rikostilastoissa.

Nykyisin muslimien ja arabien kuvaaminen fiktiossa on alkanut muuttua samanlaiseksi. Erityisesti islamin ja terrorismin yhdistämisestä keskenään on tullut tabu, vaikka nykyisin suurin osa terroristeista on muslimeja. Ongelmia ei tule, jos muslimit kuvataan hyvinä ja Yhdysvaltain ulkopolitiikka pahana, kuten tehtiin Oscar-ehdokkaana olleessa George Clooneyn tähdittämässä Syriana-elokuvassa.

Itse seurasin jonkin aikaa tv-sarjaa Pentagon (E-ring), mutta ensimmäinen nauhoitettu jakso jäi katsomatta, koska heti alussa kristityt terroristit hyökkäsivät moskeijaan. Tv-sarjojen kohdalla ei tietysti pidä olla turhan tarkka realistisuuden kanssa, mutta tuollainen häiritsee, koska siinä ilmeisen tietoisesti vääristellään todellisuutta.

Olen keksinyt kaksi mahdollista selitystä kristityille terroristeille. Joko ohjelman tekijät halusivat välttää vähemmistön loukkaamista tai he oikeasti kuvittelevat Yhdysvaltain uskonnollisen oikeiston ja dominionistien olevan suurempi uhka kuin islamilaiset terroristit. Jälkimmäinen ei kuulosta mitenkään uskomattomalta, kun ajattelee, että Yhdysvalloissa ja Euroopassa on paljon itseään fiksuina pitäviä ihmisiä, jotka uskovat 9/11-terrori-iskujen olleen ”sisäpiirin työtä”. Myös kristittyjen ääriliikkeiden uhasta varoittelevat kirjat, kuten Chris Hedgesin kirja The Christian Right and the War on America, keräävät lukijoita.

Saman tv-sarjan myöhemmässä jaksossa kahden tummaihoisen päähenkilön välille alkoi kehittyä romanssi, joka vähän hiipui, kun nainen näki miehen kumartelemassa kohti Mekkaa kesken työpäivän. Nainen kuitenkin suostui lopulta lähtemään treffeille, kun mies selitti, kuinka islam oli auttanut häntä pääsemään irti rikollisesta elämästä.

Islam siis esitettiin pelkkänä positiivisena elämäntapavaihtoehtona. Sanallakaan ei mainittu Yhdysvaltojen mustan väestön keskuudessa suositusta Nation of Islam –liikkestä ja sen antisemitismistä ja käsittämättömistä rotuopeista.

Pentagon-sarjasta on toistaiseksi tehty vasta yksi tuotantokausi eikä toista ole näillä näkymin tulossa. Ihmissuhdedraaman ja kansainvälisen politiikan sekoittaminen ei sarjassa selvästikään onnistunut. Sen sijaan toinen terrorismia käsittelevä tv-sarja, Kiefer Sutherlandin tähdittämä 24 on Yhdysvalloissa menossa jo kuudennelle tuotantokaudelle.

Ennen 9/11-terrori-iskuja arabiterroristeja kuvattiin Hollywoodissa vähän rankemmalla kädellä. Esimerkiksi Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä True Lies –elokuvassa Crimson Jihad –nimisen terroristijärjestön johtaja oli pääpahis ja äärimmäisen epäsympaattinen sellainen. Sattumoisin kyseisessä elokuvassa lennettiin lentokoneella päin pilvenpiirtäjää, mistä tietysti herää kysymys, inspiroiko elokuva sen oikean terrori-iskun suunnittelijoita.

Elokuva- ja tv-viihteen vaikutusta ihmisten asenteisiin ei pidä liioitella. Ennemminkin ne kertovat oman aikansa vallitsevista käsityksistä ja asenteista. Silloin, kun tiettyjä todellisen elämän tapahtumia ei uskalleta käsitellä rehellisesti edes fiktiossa, herää ikäviä kysymyksiä rohkeuden puutteesta. Onneksi sentään Harry Potterin kaltaisissa fantasiaseikkailuissa pahuus esitetään kaunistelematta.