Kristallikruunut helisevät, kun valtioneuvoston sali täyttyy taputuksesta.
Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio on juuri luovuttanut laajan, 700-sivuisen loppuraporttinsa pääministeri Petteri Orpolle, saamelaiskäräjille ja kolttien kyläkokoukselle.
Komissaarit istuvat salin eturivissä ja seuraavat puheenvuoroja tarkkana. Seuraavina päivinä koko raportti tullaan lukemaan ääneen Kansallisteatterissa, koko kansan kuultavaksi.
Kolttasaamelaisten edustaja, komissaari Irja Jefremoff huokaisee syvään.
Takana on hänen elämänsä suurin työ. Valtion ja saamelaisten tulee vielä tulevaisuudessa tehdä kovasti töitä sovinnon eteen.
80-vuotiaanakin Jefremoffilla yhä riittää virtaa: loppuraportin luovutuksen jälkeen hänen osallistumisensa eri tilaisuuksiin jatkuu harmaassa pääkaupungissa.
Vaikka saamelaisilta kerätyt kokemukset tulivat tutuiksi, sai Suomen Kansallisteatterissa ääneen luetut tarinat Irja Jefremoffin pysähtymään.
– Olin jo kuullut nämä asiat kuulemisissa, mutta ääneenluettuina, ne koskettivat minua uudelleen syvästi, kuvailee Jefremoff.
Kolttasaamelaisten historioitsija ja sukututkija
Alun perin Jefremoffin utelias luonne toi hänet ensimmäistä kertaa Saamenmaalle. Nuori tutkija sai 1970-luvun alussa tehtäväkseen haastatella saamelaisia Enontekiöllä ja Inarissa.
Saamelaiskomitean työ avasi ovia uusiin tutkimustehtäviin, ja parin vuoden jälkeen Jefremoff sai vastuulleen haastatella kaikki kolttasaamelaiset ruokakunnat ja perheet.
Nuori karjalaisneito kulki hiihtäen ja kävellen talosta taloon Sevettijärvellä ja Inarin Nellimissä, usein tiettömien taipaleiden takana. Hänen tehtävänään oli kerätä kertomuksia kolttasaamelaisten arjesta, sotakokemuksista ja muistoista ajalta ennen evakkoa.
Jefremoffin oli ansaittava jokaisen haastateltavan luottamus.
Hiljalleen haastateltavien sana kulki tutkijan edellä: saamelaisperheissä osattiin jo odottaa nuorta karjalaista tutkijaa kylään.
– Ihmisten puheista kuuli sen ikävän kotiseudulle Petsamoon ja jotenkin minä ymmärsin heitä. Kenties sen vuoksi monet hyväksyivät minut tällaisena kuin olen, pohtii Jefremoff.
Noiden vuosien jälkeen Irja Jefremoff muutti pysyvästi pohjoiseen, saamelaisten keskuuteen.
Koulutettuna naisena hän auttoi monia saamenkielisiä erilaisissa kirjoitustöissä – hän täytti veroilmoituksia ja kirjoitti henkilökohtaisia kirjeitä suomeksi yhteisön jäsenille.
Saamelaisyhteisö otti Jefremoffin omakseen ja myös elämän rakkaus löytyi kolttasaamelaisten keskuudesta. Jefremoffille oli tärkeää antaa saamansa vieraanvaraisuus ja lämpö takaisin yhteisölle.
Yhdessä kolttasaamelaisten kanssa Jefremoff perusti Nellimiin oman perinnetanssikerhon, joka esiintyi Euroopan pääkaupungeissa asti.
Jefremoff on kantanut mukanaan sekä perinnetietoa että kolttasaamelaisten sukujen ja koko kansan historiaa.
Hänelle tärkeintä on ollut todistaa, kuinka monien vaikeiden vuosien jälkeen kolttasaamelaiset ovat itse ottaneet vastuun oman kielen ja kulttuurin elvyttämisestä.
– Se oli suuri tunne nähdä, miten juuri nämä perinteet, kieli ja kulttuuri ovat nousseet kansan sisällä – ja miten juuri naiset ovat olleet kulttuurin selkärankoja, kertoo Jefremoff.
Komissaarin tehtävänä oli olla saamelaisia varten
Kun saamelaisten totuus- ja sovintokomission työtä vasta suunniteltiin, Irja Jefremoff oli jo nauttinut eläkeläisen vapaudesta vuosikymmenten ajan.
Hän seurasi uutisista, miten komission perustaminen eteni. Pian häneen otettiin yhteyttä kolttasaamelaisten kyläkokouksesta – he halusivat nimetä hänet omaksi komissaarikseen.
– Olen ollut sen verran vaatimaton, etten ole itse halunnut nostaa itseäni tai hakeutua mihinkään rooliin, kertoo Jefremoff pää painuksissa.
– Ei minulla ollut tähän asiaan muuta mielipidettä, kuin että komissaarin tulisi olla saamelainen. Kuitenkin kirjoitin lomakkeeseen nimeni, ja että sitoudun komissaarin tehtävään.
Kun kuulemiset viimein alkoivat, monet saamelaiset eri puolilta Saamenmaata halusivat Irja Jefremoffin kuulemaan heidän tarinansa. Hän matkusti koltta-alueelta Enontekiölle ja aina Etelä-Suomen kaupunkeihin asti.
– Minulla oli tuttavia jo sieltä 1970-luvulta lähtien, kun tein vastaavanlaista työtä. Kentien olin sen luottamuksen jo silloin heiltä saanut, pohtii Jefremoff.
Kuulemisissa nousi esiin monenlaisia asioita ja kokemuksia, joita saamelaiset olivat kohdanneet.
– Kun henkilö muistelee omaa henkilökohtaista tarinaansa ja jakaa sen vielä minulle, kyllähän ne tarinat menivät syvälle sisimpään. Usein kotiin tultuani en pystynyt nukkumaan, kertoo Jefremoff.
Loppuraportti on laaja, mutta kuulemisissa kerätyt saamelaisten kokemukset ovat vieläkin kattavampia. Kaikki tarinat on tallennettu saamelaisarkistoon.
Yksi asia, jota Jefremoff komissaarina harmittelee, on se, kuinka sotakokemukset jäivät raportissa vähälle huomiolle, kun moni sen sukupolven edustaja on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Luottamus kolttanuoriin
Nyt, kun komission työ on päättynyt ja siirtynyt valtion ja saamelaisten käsiin, on Jefremoff yhä huolissaan paristakin asiasta.
Ensimmäinen on saamen kielten asiantuntijaelimen eli Saamen kielikaltion rahoitus. Sillä on erityisesti muutaman sadan puhujan saamen kielten, kuten inarin- ja koltansaamen asema on turvattu isompien keskellä.
– Mietin paljon, saavatkohan ne tarpeeksi resursseja isompien saamen kielten seassa, pohtii Jefremoff.
Jefremoff toivoo, ettei totuus- ja sovintokomission vuosia kestänyt työ menisi hukkaan.
– Toivon, että saamelaiset, jotka kertoivat kokemuksistaan voisisivat luottaa siihen, että työllä on merkitystä ja se tulee näkymään konkreettisesti heidän elämässään, kertoo Jefremoff.
Itse saamelaisyhteisöön Jefremoffilla riittää luottamusta. Hän on vuosikymmenten ajan todistanut, kuinka sisukkaasti kolttasaamelaiset ovat pitäneet kiinni omista juuristaan.
– Kuten on tapana sanoa: on parasta seisoa itse omilla jaloillaan, kuin olla luottamatta vieraiden ihmisten apuun. Mielestäni se voima nousee esiin saamelaisyhteisössä, pohtii Jefremoff.